lauantai 25. lokakuuta 2008

Half-Life - Muistelo


”Puoliintumisaika (engl. Half-Life) on aika, jonka kuluttua puolet radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi. Biokemiassa puoliintumisajaksi nimitetään aikaa, jonka kuluessa puolet aineen molekyyleistä on hajonnut elimistössä.” - http://fi.wikipedia.org/wiki/Puoliintumisaika

Tälläkertaa havisemme historian tuulien vietävänä vuoteen 1998. Tuona armon vuonna allekirjoittanut sai hienon uuden Pc koneen ja samana vuonna ilmestyi Valve Softwaren tekemä, maailmanlaajuisesti ~ 8 miljoonaa kappaletta myynyt Half-Life. Tässä kokemuksia ja tunteita joita peli herätti minussa. Tämä kyseinen peli on minulle erityisen rakas vieläkin ja pelaan sitä todella mielelläni vaikka tiedän sen täysin ulkoa. Samanlaista efektiä olen kokenut mm. Doom pelien ja Fallouttien kanssa. Fallout 3 is near so near....


Not so Free Man


Gordon Freeman tai sorkkarauta tuskin kaipaavat sen suurempia esittelyjä, tässä kuitenkin alku pähkinänkuoressa. Peli alkaa siis Gordon Freeman nimisen tiedemiehen silmien takaa, olet pienessä junantyylisessä kuljetuskopissa matkalla kohti työpaikkaasi, myöhässä tietenkin. Naisen ääni löpisee ja höpisee ties mitä mainosta ja ylistystä työpaikkasi Black Mesan puolesta ja saat ihailla ympäristöäsi vapaasti. Kohtalaisen pitän matkan kuljettuaan vaunu pysähtyy ja vartija on sinua vastassa tervehtimässä ja muistuttamassa myöhässä olemisesta. Ovi auki ja kohti vastaanottopöytää jossa toinen tuskastunut vartija ilmoittaa että sinulle olisi kasa viestejäkin mutta koneet ja kaikki on juntturassa, joten niitä ei juuri tähän hätään löydykkään. Saat myös muistutuksen että testikammiossa sinua odotellaan jo. Matka kohti henkilökohtaista kaappiasi pukutiloissa ja samasta paikasta löydät HEV pukusi, jonka tehtävä on pitää sinut ja ruumiisi elossa vaarallisten aineiden lähellä. Puku päälle ja pikapikaa kohti testikammiota. Testikammiossa eteesi tyrkätään keltainen kristalli renkailla olevassa koelaitteessa ja hitaasti lykkäät sitä kohti kellertävää sädettä. Kristallin koskettaessa sädettä tapahtuu kaikkien pelkäämä komplikaatio ja laite alkaa hajoilemaan ympäriltäsi, viimeiset sanat mitä kuulet on käsky sinun häipyä testikammiosta ja liukkaasti. Valitettavasti vain et ehdi paikalta pois ajoissa...


Uutta uutta UUTTA!

Jo matkalla kohti testikammiota huomasin asian jos toisen kyseisestä pelistä, nimittäin muut rohvessorit jotka kävelevät käytävällä vastaan valkoisissa takeissaan morjenstavat Gordonille ja keskustelevat keskenään erinäisistä tapahtumista. Pelin varsinaisesti alettua koko hupi vasta sai siivet ja elämäni senhetkinen huipputarina ja seikkailu saivat alkunsa. Olipa mukana minulle myös uusi pelimekaniikkaani mullistanut keksintö, hiirellä tähtääminen. Ennen Half-Lifea olin pelannut vain pelkän näppäimistön avulla ja tämä uusi innovaatio räjäytti pääni täydellisesti. Paluuta pelkkään näppäimistöön ei enää ollut. Pelin näppäimet jäivät myös pysyvästi päähäni ja nykyäänkin fps pelejä pelatessani säädän ne napit aina samoille kohdille jos vain se on mahdollista.


Visuaalisuutta sanoi ohjaaja.

Pelin enginenä toimi paranneltu versio Quake II enginestä ja voi pojat se oli makean näköistä menoa uudella pc:lläni. Oli pimeyttä ja kirkkautta ja kaikkea silmäkarkkia siltä väliltä. Aseet olivat tarkan näköisiä ja ne näyttivät myös siltä että niitä oikeasti voi käyttää. Äänet olivat miehekkäät, pyssyset paukkuivat ja kuului korinaa ja kranaattien pauketta kun oikein riehui. Kokoajan taustalla pauhaavaa taustamusiikkia ei ollut, musiikin alkaessa soida tiesit että joko jotain todella todella paskamaista tapahtuu tai sait suoritettua jotain joka vie peliä eteenpäin. Vartijoiden ja professorien modelit valitettavasti näyttivät aika samanlaisilta ja tuntui että pelin edetessä Black Mesalla oli töissä saman perheen jäseniä ja kaksoisveljiä. Samoin äänet olivat aivan samanlaiset hahmoilla, tämä latisti hieman, mutta harvoinpa noita hahmoja kohtasi elossa tässä pelissä. Nyttemmin mietittynä en muista yhtään naishahmoa joka olisi tullut vastaan, elävänä tai kuolleena. Pelin training osuudessa tutoriaalia kyvyistäsi antoi kyllä nainen HEV puvussa, tosin hologrammimuodossa.


Momomomomonsterkill!

Pelin mörköt olivat kohtalaisen uniikkeja ja toivat mieleen todellakin alienit (Eivät niitä alieneja luojan kiitos... olisin kussut alleni.). Pienet headcrabit tulivat tutuiksi heti ensimmäisinä vihollisina ja voi pojat niitä riitti vaivaan asti. Nämä hyppivät pienet ihmeellisesti ääntelevät otukset saivat tuskin mitään aikaiseksi mutta viisi tai kuusi niitä repi suojat ja puvun liiankin helposti rikki ja sai hengen karkaamaan kehosta. Kaikenlisäksi ne pirut olivat vielä helvetin hitaita kävelemään mutta hypätessään julmetun nopeita ja niitä riitti jokaisessa pimeässä paikassa tai tuuletuskanavassa. Xenin elämä oli ilmeisen raakaa, jonka takia rotujen välinen nokkimisjärjestys oli selvä, isot hallitsevat pieniä ja osa otuksista toimi isompien orjina. Myös harmittoman oloiset monisilmäiset ”koirat” saivat tuhoa aikaan lataamalla jonkinsortin sähköshokkia vieressä ihmeellisesti äännellen. Olipa mukana myös pari kolme suurempaakin mälliä joista paria piti vähän jallitella että niiden maihinsaaminen olisi helpompaa. Myös ihmiset joita tuli aika ajoin vastaan, saivat minut hieman panikoimaan.


Juonittelua James, juonittelua.

Mitä pelin juoneen/tarinaan tulee siitä sen enempiä sanomatta se koukutti minut totaaliseen heti pelin alkumetreillä. Tahdoin obsessionomaisesti tietää mitä peliä pelaamalla voi kohdata ja miten juoni etenee. Täytyy sanoa etten pettynyt missään vaiheessa, juoni oli yksinkertaisesti mainio. Pituutta juonella ja pelillä riitti kohtalaisesti mielestäni fps peliin. Ainahan kaikki voisi pidempääkin olla, mutta olin täysin tyytyväinen siihen mitä sain. Kovasti miettiessäni taisin läpäistä pelin kahden reippaan peli-illan aikana, eli noin 10 tunnissa.


Mitä jäi käteen?

Pelimaailmalle jäi paljonkin käteen, uusi ”standardi” fps pelien laatuun esimerkiksi. Normaali aivoton juokse käytävää nappi pohjassa kunnes panokset loppuvat ei enää käynytkään päinsä kun oli päässyt Half-Lifea koittamaan. Eeppisyys tuli jäädäkseen standardiksi. Itselleni jäi käteen hyvän mielen lisäksi rakkaita muistoja ja elämyksiä, joita mielestäni pelaamisen kuuluu pitää sisällään oikeanlaisilla peleillä. Samaa kokee elokuvista tai kirjojen lukemisesta. Pari lisäosaakin ilmestyi jotka toivat hieman lisää pelattavaa ja eri näkökulmia peliin. Opposing Force ja Blue Shift ovat nuo lisäosat nimeltään. Samoin Half-Life 2 julkaistiin vuonna 2004 ja siihenkin on lisäpelattavaa ehtinyt jo tulemaan mukavasti. Tämä on kuitenkin toinen tarina.

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Jonkinmoinen pakina - Pelien turhuudet ja huonot asiat - Ininä - Vinkuminen

Pelimaailassa ja peleissä on yleensä useita asioita joista pidän. Enhän muuten niitä tietenkään pelaisi aktiivisesti. Tälläkertaa keskityn kuitenkin peleissä asioihin joista en pidä. Tämä on minun paskalistani, mitä en haluaisi nähdä missään pelissä tapahtuvan.

Typerimmät ääninäyttelyt ikinä.

Miksi pitää pistää peliin ääniraidat tekstin sijaan jossei sitä viitsitä tehdä kunnolla. Kaksi ihmistä vääntää väkisin viidenkymmenen ihmisen edestä ääniä jotka kuulostavat toinen toisiaan surkeimmilta. Pahinta on jos pelissä joutuu olemaan vuorovaikutuksessa näiden hahmojen kanssa kokoajan ja saat osan näistä ”erinomaisista” hahmoista myös mukaasi säheltämään tappelussa. Myös se ettei 1000 erilaista ääninäyttelijää voi pelastaa oikeasti paskaa dialogia ja huonoa ääninäyttelyä.

Tekoäly.

Oivoi sen tähden. Voi voi kun taas se perkeleen apulainen juoksi suoraan päätä miinaan. Minne se nyt menee? EI SINNE SIELLÄ ON.....tai no ei mitään lataan pelin kuitenkin kohta TAAS kerran. Tai tapaukset joissa kaverisi jää paikalleen tai ei pääsekkään jostain kiipeämään mistä sinä pääset. Saatika asiana erikseen saatto ja suojelutehtävät. Voi elämä.

Bloom ja sen monet eri kasvot.

Kas uusi ominaisuus, mikähän tämä bloom on. AAAAAA M IKSI KAIKKI ON RUSKEAA JA HARMAATA JA SUMUISTA KESKELLÄ HUONETTA. Onhan se hieno lisä oikeassa määrässä lisättynä mutta huhheijaa, rajansa kaikella.

Välivideot ja demopätkät.

Kas kas tämä näyttää pitkältä videolta. PAHUS! Puhelin soi ja video on kesken ja voi paskanvittu, täytyykö minun nyt sitten tappaa tuo pomo uudestaan vai saako tässä pausen, mikähän nappi se olisi hmm....... tuo näköjään skippasi koko videon, no ei voi mitään ei siinä kai NIIN tärkeää tietoa ollutkaan. Toinen tapaus on videot joissa saa pausen kyllä muttei niitä voi skipata jos kuolet keskellä pomotaistelua. Katsot uudestaan ja uudestaan sitä samaa videota josset hiffaa tai olet epäonnistuja kuten minä videopeleissä ja kuolet kokoajan.

Välivideot joissa on jotain aktiviteettia pelaajan näkökannasta katsottuna.

Esimerkkinä Resident Evil 4 pelin välivideot. Miksi haluaisin olla jännittynyt koko videon ajan että milloin pitää painaa mitäkin nappia että videolla hahmo väistää esim veistä tai osaa torjua potkun tai lyönnin? NO EI MINKÄÄN VITUN TAKIA PITÄISI OLLA JÄNNITTYNYT VAAN KESKITTYÄ SEN VIDEON KATSOMISEEN.

Savepaikat, niiden oleminen tai olemattomuus.

Kas olen pelannut 1,5h peliä tallentamatta koska ei ole tullut savepaikkaa vastaan. Mitähän täällä huoneessa on, toivottavasti savepaikka? EII VITTU MIKÄ MÖRKÖ KUOLIN JA EIKUN UUDESTAAN TAAS KERRAN. Toinen esimerkki on pelit jotka tallentavat itsekseen pisin peliä kokoajan, jolloin mitään haastetta ei pääse edes vahingossakaan syntymään.

Yksinkertaisesti järkyttävän vaikeat tehtävät ja haasteet peleissä.

Toki haasteet ovat mukavia, samoin myös että peliä itseään pelaamalla kokee sen haastavaksi ja mielekkääksi. Täytyykö silti laittaa vaikeustasot joihinkin tehtäviin niin että pitää muistaa vihollisten paikat ulkoa ja kohdat joihin pitää vaikka ampua että ne saa pois päiviltä. Jauhat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes tuntuu kuin olisit kärsinyt läpi helvetin. Hetkisen päästä se vitun peli lyö heti samanmoisen uuden nenäsi eteen. Ei palkitse, me ollaan pojat hävitty tää peli.

Itseään toistavat pelit ja pelit joissa ei yksinkertaisesti ole mitään.

Hakkaat samanlaisia kenttiä jotka ovat täynnä samanlaisia vihuja pisin ja poikin kunnes saat loppudemon aikaiseksi. Elämäsi lyheni noin vuodella ja palkkioksi sait... et mitään. Rahaakin hukkui tähän peliin yli 60 euroa ja voi persereikä. Voisinpa siivota pesuhuoneen ja järjestellä autotallin työkalut paikoilleen.

Maailman huonoimmat pelien loput ja loppudemot.

Kyllä kyllä KYLLÄ! Vihdoinkin saan tietää ketä tämän kaiken takana oli oikeasti! Ja nyt se tulee ja se...tulee ja se menikin jo.... OLIKO SE TÄSSÄ?! 45H ja se oli tässä?! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA VITTU SAATANA MÄ KUOLEN! Ei kaipaa perusteluja.

Järkyttävä ensihype ja kauhea lietsominen.

Nyt tulee niin hienoa uutta tiimityöskentelyä. Tulee niin maan perkeleellisen mahtavaa fps peliä ettei ole rajaakaan. Tämä on yksinkertaisesti maaaaaaaaaaaailman paras peli KOSKAAN. Juokset kotiin peliliikkeestä peli kädessäsi ja lykkäät sen sisään niin suuressa innostuksessa että kastelet housusi viidesti jo pelin tiimien logojen vilkkuessa ruudulla. Pelaat peliä 10 tuntia aivot offline tilassa ja tajuat että, ei saatana mitä paskaa. Tässäkö tämä oli? Toistaa itseään ja pätkii ja kaatuilee kuin jalaton kana. Peli katoaa pelikonsolista tai dvd asemasta eikä löydä takaisin sinne koskaan enää. Kaikenlisäksi koskaan et opi tätä välttämään, joka helvetin kerta lankeat samaan kuoppaan ja se sama paska toistuu ja toistuu kunnes oikeasti hyvä peli joka on hypensä arvoinen tulee vastaan ja pelastaa päiväsi, viikkosi, kuukautesi. Eihän Fallout 3 VOI olla huono peli? Eihän? Se on kuitenkin Fallout!

Pelien jatkuva bugaaminen ja toimimattomuus, patsien lupailu ja toivon herättely.

Pelit jotka ilmestyessään ovat aikamoisia raakileita. Ruudunpäivitys pätkii, peli kaatuilee, laahaa perässä, tekee syntiä, ajaa kolareita ja vinkuu kuin kuiva ankka suossa. Foorumit täyttyvät kiukkuisista pelaajista, eikä suotta. Tekijät lupaavat hoitaa patsin peliin, jota odotetaan viikko, kaksi. Lisää vinkumista foorumeilla ja pelintekijät sanovat että patsi tulee ihan näinä päivinä. Sen sijaan että tuo lupaus pitäisi, patsia ei näy koskaan. Ja pelin pelaaminen on kuin rakastelisi haisunäätää perseeseen. Se haisee ja se on todella epämiellyttävää (ja ei en tiedä onko se, epäilen vahvasti kyllä että on). Ottakaa vaikka lisäaikaa ja siirtäkää julkaisua jos se on mahdollista, viimeistelkää se peli ja tuokaa se markkinoille. Tiedän että se on kallista ja maksaa mutta uskokaa pois, pelaajat osaavat arvostaa tätä.

Jokavuotiset 2xxx versiot peleistä.

Hei EA! Kuis panee? No mutta vakavasti, pitääko joka vuosi parantaa grafiikkaa hiukan ja tuoda joku uusi ominaisuus markkinoille ja myydä sitä uutena pelinä. Tai tehdä rosteripäivitys NHL peliin ja lisätä siihen mahdollisuuden säätää lavan käyryyttä ja tehdä musta silmä pelaajalle ja markkinoida sitä uutena pelinä. SE ON VAIN PÄIVITYS VIIMEVUODEN PELIIN JOKA MAKSAA PELIN VERRAN. Ottakaa aikaa vaikka kaksi vuotta ja tehkää ja ideoikaa sitä peliä ja sitten tuokaa se ulos hienona UUTENA pelinä. Saatana. Fight Night Round 4 odotellessa, ja toivon ollessa keskitasoa korkeammalla.

Huonot kontrollit ja kaikki kusee taas.

Pelatkaa Gamecubelle tullutta Star Wars Bounty Hunter peliä, tiedätte mitä tarkoitan. Tattia millin liikuttamalla pelihahmo kääntyy viisi kertaa ympäri. Kamerakulmat ovat HIRVEITÄ, hypyt ja kaikki kusevat aika kohtalaisen instant. Jne jne, edes jaksa alkaa luettelemaan tätä kaikkea. Lisätään päälle paska kenttäsuunnittelu ja kusinen kakku on valmis.


Tässä siis muutamia asioita jotka ärsyttävät tai ovat ärsyttäneet minua pelivuosieni ajan. Ehkä sinua ärsyttävät muut asiat, tai ehkä koet että olet kanssani samaa mieltä. Toki listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin mutta tuossa isoin osa niistä suurimmista ja kriittisimmistä asioista jotka minua eivät miellytä.

Reiveni out.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Jonkinmoinen pakina - Next-gen - Mölinää ja apinointia

On ensimmäisen pakinani aika. Tai miksi kukakin tätä tahtoo nimittää. Aiheena yllättäen ei ole peliväkivalta (sori pojat), vaan käsite next-gen. Tämä käsite on tullut esiin lueskellessani enemmän ja enemmän internetin laajaa sisältöä videopelien maailmasta. Suurinpiirtein tuo termi ilmeisesti tarkoittaa sitä että nyt on ns. next-gen konsolien aika, eli pelimaailmassa pitäisi olla suurta ja ihmeellistä tapahtumaa. On tehokkaita ja huipputeknologiaa sisältäviä konsoleita, HD resoluutiota ja peleihin pitäisi olla myöskin järkyttävät määrät sisältöä ja pelaajalle tärkeää vapautta. Minua henkilökohtaisesti kummastuttaa tuo asenne mihin olen kovinkin monessa paikassa törmännyt lukiessani pelikuvien kommentteja tai peliarvosteluja. Tämä asenne voidaan tiivistää lauseeseen, ”Onpa rumaa grafiikkaa, ei näytä yhtään next-gen peliltä!”.

Miltä next-gen pelin pitäisi näyttää? Mitä sen pitäisi pitää sisällään? Minne ovat kadonneet kommentit siitä miten hauskaa tai liikuttavaa tai mitä vain on kyseisen pelin pelaaminen? Minne on kadonneet sen pelaamisen pääkonseptit, vai ovatko minun peliarvoni olleet aina väärässä? Älkääkä käsittäkö minua väärin, grafiikka on pelille tottakai tärkeää. On hienoa katsoa visuaalista peliä, mutta se on täysin eri asia onko sitä mukava pelata enää jos pelissä ei ole sisältöä nimeksikään. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon etten todellakaan väitä että nykypelit tai menneet pelit olisivat olleet sisällöttömiä. Joissakin peleissä on vain hienot kuoret ja sisältö on ollut mädäntynyt, koska kuoriin panostettiin liikaa. Tässä koittaessani muistella olenko koskaan törmännyt peliin, jossa grafiikka olisi ollut pelin pelaamisen esteenä. Mieleeni ei juuri nyt tule yhtään sellaista peliä. Tämä on tietenkin jokaisen yksilön oma mielipide ja makuasia.

Termi next-gen sisältää myös käsitteet, joukkue/ryhmäpelaaminen ja verkkopelaaminen. Itse henkilökohtaisesti pidän yhteistyötä vaativista peleistä. Niiden kanssa voi vietää laadukasta aikaa ystäviensä seurassa tai vaikkapa perheen kesken jos perheestä löytyy pelaajia. En koskaan ole syttynyt kovin siihen ideaan että ottelisin ystäviäni vastaan pelissä, saatika missään muussakaan asiassa. Joillekin tämä tietysti sopii ja se on hyvä niin, onneksi minun ei tarvitse olla siinä mukana mitenkään. Internetissä pelaamisesta sen verran etten ole oikein koskaan siihenkään saanut vaadittavaa kipinää. Kyllä olen pelannut World of Warcraftia melkein vuoden, kunnes aivoni sanoivat ei sille ja se kuoli se peli minulle. Nettipelaaminen sopii joillekin, joillekin ei. Allekirjoittanut on itse sen verta vanhanaikaista pelaajatyyppiä että haluaa nauttia peleistään pimeässä huoneessa yksin limsatuopin kera.

Ja ehei, en minä vihaa next-geniä saatika sen pelejä. Rakastan Playstation 3 konsolia, samoin sen kilpailijoita Wiitä ja Xbox 360. Ne ovat hienoja laitteita ja niille kaikille on hienoja pelejä tullut ja tulee kokoajan lisää. Enkä myöskään halveksu näitä ”vanhemman” sukupolven konsoleita yhtään. Sillä omistan ja pelailen niillä vieläkin kohtalaisen aktiivisesti. Ja ostan tarpeeksi hyvän tilaisuuden tullen myös todellisia retrokonsoleita itselleni.

Hiljalleen on alkanut tuntua se tyypillinen ihmisyyden kiro, kun mikään ei tunnu miltään. Aina kaiken pitäisi olla parempaa kun toisen ja jokaisessa pelissä pitäisi olla vähintään eeppisyyttä ja uusia asioita. Olen hieman sitä mieltä että iso osa nykyajan peleistä ovat oikeasti katsottuna järkyttävän hienoja saavutuksia. Budjetit alkavat olemaan elokuvien luokkaa samoin tuotot ja markkinointi ja kaikki muu oheistuotteista alushousuihin. Esimerkkinä hiljattain julkaistu GTA4. Pelin yksityiskohdat ja grafiikka ja äänimaailma on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, lisätään tähän vielä kiinnostavat pelihahmot, hyvä ääninäyttely ja mukavan oloinen juoni ja täydellisyyttä hipova paketti on valmis. Tottakai jotkut tahot löytävät tästä tietysti purnattavaa ja valitettavaa niin väkivallasta kuin pelin huonosta ties mistä.

Pääpointtini on kuitenkin se että ns. Next-gen on tervetullut lisä pelien ja pelaamisen maailmaan ja ties mitä hienoa tulevaisuus tuo tullessaan. Muistakaa kuitenkin pitää se järki päässänne ja ne turhat kitinät mahassanne, kaikki eivät voi miellyttää kaikkia ja me kaikki olemme erilaisia. Tähän kliseeseen on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille (kolmelle?) lukijoille antoisia pelihetkiä next- ja retromaailmassa.

Reiveni out.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Baldur's Gate - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.



Omistettu Gary Gygaxille. 27 Heinäkuuta 1938 – 4 Maaliskuuta 2008

Aloitan tälläkertaa pienellä muistokirjoituksella Herra Gary Gygaxia kunnioittaen, johon myös tämänkertainen pelini liittyy. Tämä kyseinen Herrahan loi Dungeons & Dragons roolipelin toisen mainion herran Dave Arnesonin kanssa. Gary oli myös mukana TSR:n eli Tactical Studies Rules firman luomisessa Don Kayen kanssa. Yleisesti Garya pidetään siis roolipelien pioneerina ja isähahmona. Enempää historiaa tuulettamatta totean vain sen että olen tälle miehelle syvästi kiitollinen monista sadoista ja tuhansista tunneista joita olen viettänyt roolipelien kanssa tietokonemaailmassa. Valitettavasti näistä ns ”lautapeliversioista” minulla ei ole kokemusta mutta enköhän senkin alan valloita jossainvaiheessa elämääni. Tässä siis vuoden 1998 cd hirmu viidellä cd-levyllään ja ikuinen klassikko Baldur's Gate. Olkaa hyvä.

Ja elämäsi tarina alkaa...

Peli sijoittuu tietenkin Forgotten Realmsin maailmaan ja Miekkarannikon seuduille jossa isohko kaupunki nimeltään Baldur's gate sijaitsee. Pelin alussa luot tietty hahmosi oldschool tyyliin kliksuttelemalla strenghtit ja dexterityt jne haluamallasi tavalla ja valitset itsellesi ammatin ja kuvan ja äänen joka miellyttää sinua eniten. Nimi name kenttään ja done nappia painamalla ollaankin jo siinä kaikkein pyhimmässä eli pelissä ja itse seikkailu voi alkaa, voi pojat mitä kaikkea se tuokaan mukanaan. Iso ja samalla niin pieni Candlekeepin kirjasto on sinun kotisi, ja Gorion niminen mies on isäsi. Jokin kuitenkin painaa lämpimän miehen mieltä ja hän on antanut sinulle rahaa ostaa tarvikkeita Candlekeepin Innistä ja tulla luokseen varustautuneena, olette ilmeisesti lähdössä jonnekin ja päämäärää et tiedä. Epävarmoin askelin kävelet pisin kotiasi ja puhelet sen asukkaille jotka olet tuntenut lapsesta lähtien. Kaikki tuntuvat vaistoavan sen saman, jokin asia on muuttumassa ja se muutos tapahtuu pian.

Pisin Candlekeeppiä on vihreäkaapuisia miehiä, jotka ovat tämän pelin tutorial hahmoja ja opettavat nerokkaan ja toimivan pelimekaniikan puolisalaa ja helposti. Sen jälkeen tarpeeksi pisin paikkoja pyöriessäsi päädyt isäsi puheille ja hän patistaa sinua seuraamaan perässään ja lähdette Candlekeepistä yön pimetessä. Asioilla jotka eivät saa mennä vikaa on tapana juurikin mennä vikaan ja väijytys odottaa edessänne yön pimeydessä. Tumma haarniskoitu hahmo kehottaa Gorionia luovuttamaan äpärän itselleen ja kieltäytymisellä on seuraamuksensa. Gorion vastaa kieltävästi ja käskee sinua juoksemaan karkuun, tottelet paniikissa ja kuulet kuinka isäsi revitään kappaleiksi pakenemisesi hetkellä. Karu ja kylmä aamu kohtaa sinut lohduttomana ja olet yksin isossa maailmassa tietämättä miksi sinua jahdataan.

Ja miltäs se sitten näyttää se iso maailma?

Vastaus kysymykseeni on JÄRKYTTÄVÄN hienolta, olin aivan tainnoksissa nähdessäni maisemia joissa vierailin. Kauniit värikkäät elävän näköiset taustat ja hienonnäköiset pienehköt hahmot tekivät maailmasta elävän oloisen. Lensipä taivaalla vielä lintuja ja näkyi metsässä jäniksiä ja oravia ja muuta elämää, tietty hirviöistä tinkimättä. Yön ja päivän vaihtelut ja sadekin oli saatu mukaan ja ne toivat omaa tunnelmaansa mukanaan. Isometrisestä kuvakulmasta kuvatut hahmot vaihtoivat ulkonäköä kun niiden varusteita vaihtoi joka oli myös hieno lisä peliin. Kaupungit ja kylät olivat elävän näköisiä paikkoja erilaisine hahmoineen jotka vaeltelivat pisin ja poikin ja keskustelipa jotkut hahmot myös keskenäänkin. Taloihin pääsi melkein kaikkiin sisälle, ja niihin jotka olivat lukittuja pääsi myös yllättäen varkaan avulla sisälle. Sisällä oli huonekaluja ja elämää ja saipa joitain laatikoitakin tutkia ja rosvota jos sille päälle sattui.

Minä kuulen ääniä? Isä oletko se sinä?

Pelin äänimaailma oli mielenkiintoinen ja laaja. Parasta mitä olin samanlaisissa peleissä koskaan kuullut tai kokenut. Kaupungeissa vieraillessa kuului taustalla naurua ja kikattelua ja kohinaa ja muita ääniä joita voit kuvitella kuulevasi keskaikaisessa kaupungissa. Luonnossa ja luolastoissa liikkuessa oli tietenkin eläinten äänet ja sateen ja ukkosen ropina ja pauke. Vihollisen ottaessa kriittisen osuman mukava lätsäys ja raajojen ropina sai mielihyvää mielessäni aikaiseksi. Iso osa hahmoista puhui yllätyksekseni ja tekstit siihen päälle vielä, oli hienoa lukea tekstiä ja samalla kuunnella sitä puhetta. Hahmot tuntuivat täten elävämmiltä mitä muissa peleissä olin tottunut. Askeltenkin ääni kuului ja kaikui tietenkin kun liikuttiin luolastossa, myös hahmojen ääni kaikui luolastoissa ja suljetuissa tiloissa. Kaverihahmot jotka roikkuivat mukanasi olivat kohtalaisen mukavan puheliaita ja kyselivät aina aika ajoin asioita sinulta ja keskustelivat myös keskenään asioista.

Se ohjaus tottele ei... kaiketi.

Pelin pelimekaniikan oppi minuuteissa, yksinkertaiset kuvakkeet ja inventaarioruutu tulivat äkkiä tutuiksi ja sen suhteen ei peli aiheuttanut mitään ongelmia. Pieniä puutoksia tietty oli mukana kuten se että nuolia sai vain 20 kappaleen stackeja jotka kuluivat loppuun aika pitkälle parin kolmen taistelun aikana ja aina sai olla ostamassa lisää nuolia hahmojen inventaarioihin ja arrow slotteihin. Samoin inventaariossa tavarn siirtäminen paikasta toiseen täytyi olla rauhallista, hiiren nappia klikkaamalla ja siirtämällä kursoria paikkaan jonne tavaran haluat. Tämä aiheutti välillä pientä hermostuneisuutta ja ärsyyntymistä kun tavara putosikin kesken siirron minne sattui jos olit liian nopea hiirikädestäsi. Samoin vähäinen määrä quick item slotteja oli välillä pienenä esteenä hienolle taistelunaikaiselle pullojen-nauttimiselle.

Hahmojen tekoäly oli pääasiassa hyvää, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä hahmoilla tuntui olevan aivan omat reittivalintansa ja usein tiimin kuolema johtuikin siitä kun omat hahmot seisoivat toistensa edessä esimerkiksi rappusissa. Maagithan ovat tunnetusti kovia armorin ja lähitaistelun ystäviä ja miekkamosarit olivat maagien takana jumissa odottamassa pääsyään vihollisten intiimialueelle. Tämä muodostui kohtuu heti pelin tavaramerkiksi joissain paikoissa ja peliä enemmän pelannut osasi välttää nämä kohdat taitavasti kikkailemalla tai ennen taistelua mystisesti kaverit vaihtoivat muodostelmassa paikkaansa hiiren kursorin säestämänä. Tämän tekoälyongelman lisäksi peli oli vielä viheliäisen haastava joissain kohdissa ja vaati rautaista hermoa päästä se kohta yli mahdollisimman vähin kommelluksin ja kuolemin. Klassista spawnaa monster summoning sauvalla monstereita ruutu täyteen tai hiivi tulipallosauvan kanssa niin lähelle kuin pääset ja pommita hahmon näkemän alueen reunalle tulipalloja minkä ehdit, tuli siis käytettyä muutamaankin otteeseen.

Mutta by a mile suurin kompastuskivi mitä missään pelissä voi koskaan olla on tämän esimerkin tyylinen. Pelissä oli niin paha bugi enne päivitystä ettei sitä välttämättä voinut päästä läpi. Peli pysähtyi 3 chapteriin erään majatalon erääseen hahmoon, jolta sai puhumalla leirin sijainnin selville. Josset osannut puhua tarpeeksi hyvin tai valkannut oikeita vaihtoehtoja niin hahmo hyökkäsi kimppuusi ja et saanut siltä kyseistä tietoa leiristä. Ja arvatenkin ensimmäinen pelikertani tyssäsi juuri tähän kunnes kaverin luona internetistä katsoessani luin päivityksen tuomia uudistuksia ja totesin että se on poika peli alusta. Peli-intoni koki hetkellisen kuoleman jonka kyseinen peli korjasi välittömästi seuraavana päivänä ja pelasin taas sitä kuten hullu. Kuitenkin tälläiset virheet pelissä ovat mielestäni erittäin anteeksiantamattomia mutta valitettavasti nykyään kohtuu yleisiä.

Ja perinnöksi jäi?

Tietenkin lisäosa jonka nimi oli Tales Of The Sword Coast joka nosti level capin levelistä seitsemän leveliin kahdeksan. Toipa se myös uusia alueitakin pari kolme kartalle jotka kuitenkin kohtalaisen äkäiseen sai tutkittua. Ja tietenkin jatko-osan Baldur's Gate II jonka arvostelen täällä myöhemmän ajankohdan siivittämänä. Peli aloitti innovatiivisuudellaan ja toteutuksellaan varsinaisen roolipelibuumin tietokoneille ja pian oli muutama muukin laadukas tekele markkinoilla, eikä tälle buumille ole tänäkään päivänä näkynyt hidastumista. Roolipeliä toisen perään ja hyvä niin, tosin nykyään tarjonta ylittää laadun ja osa peleistä on armotonta kuraa. Joukossa on toki muutamia todellisia helmiä, joista niistäkin myöhemmin blogissani juttua.

Tätä peliä en suosittele ohittamaan, on se sen verran kultainen tapaus ja iso osa historiaakin. Orjallisesti meni kesälomani ja viikonloput kun istua nökötin koneen vieressä ja tutkin Miekkarannikon saloja kuin pieni poika karkkipussia. Loppujenlopuksi peli on aivan mainio vaikka se virheitä sisältääkin, sen anti ylittää ne virheet täysin ja pelin juonikin on mielenkiintoinen. Arvosanoja sanoin etten anna mutta kehun tätä peliä kympin peliksi. Olkoot se puujalkana vaikka pelin hintaan verrattavissa. Tästä pelistä riittäisi kirjoitettavaa ja tohistavaa vaikka 10 sivun verran mutta ajattelin nyt hieman rajoittaa tuota ”eeppisyyttäni” ja pitää tekstin lyhyenä. Samoin Forgotten Realmsista voisi kirjoittaa raamatun paksuisen kirjan ja kertoa sen kymmenellä osalla ja sekään ei riittäisi. Tässä tämä kuitenkin on. Ilmoittakaa jos peliä pelanneet koette jotain isoa puutosta. Tai koette että tarvitsisi olla jotain muutosta tekstiin. Kiitos.



keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Red Dead Revolver - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.


Clint Eastwood, Man with no name, Sergio Leone, Ennio Morricone ja sikarit. Edelläolevat asiat ovat tuttuja jos pidät westerneistä ja lähemmin sanottuna spaghetti westerneistä. Itse lukeudun spaghetti westernien suureksi faniksi. Ohjaaja Sergio Leone oli oman alansa nero ja jumala. Clint Eastwoodissa on eräs parhaimmista näyttelijöistä mitä tiedän. Termi spaghetti westernihän tulee Italiassa tuotetuista westerneistä. Westerneistä jotka tehtiin yleensä pienellä budjetilla. Puhuttu kieli oli yleensä yllättäen italia ja väkivalta oli kohtalaisen veristä ja sitä oli paljon. Pelimaailman eräs syrjityimmistä genreistä on mielestäni western pelit. Onneksi välillä meitä kuitenkin hellitään tämänkin genren peleillä. Tämänkertainen arvostelu on PS2 pelistä nimeltään Red Dead Revolver.

Kaiken tämän saat ja... mitä muuta?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Red todistaa lapsena vanhempiensa murhan ja perheen maatilan tuhkaksi polttamisen. Pienestä pitäen poika siis vannoo kostoa väärintekijöitä kohtaan ja aikuisena polku onkin valmiiksi viitoitettu. Red muistuttaa erehdyttävästi Clint Eastwoodia. Se on enemmän kunnianosoitus kuin matkimista, ainakin tässä tapauksessa. Grafiikka on vanhan elokuvan oloista grain filttereineen ja noiseakin on nähtävissä paikka paikoin. Joidenkin mielestä peli on kenties ruma jopa PS2 tasolla mutta mielestäni sen grafiikka ajaa asiansa täydellisesti. Kuvakulma on Redin takaa kuvattu ja kontrollit toimivat kuten niiden odottaakin toimivan, eli hyvin. Ja kerran kun villissä lännessä ollaan niin tietty on tärkeää välillä selvitellä että kenenkäs käsi ja sihti onkaan se nopein ja tarkin. Pelin räiskintäpainotteisen toiminnan keskeyttääkin aina välillä tuleva quick draw minipeli. Kamera siirtyy Redin vyötärön tasolle ja ruudulla näkyy ase, sen holsteri ja Redin käsi.Kaikki ympärilläsi mystisesti hidastuu ja näet kaiken sumeana, paitsi kohteesi. Tattia taaksepäin vetämällä Red tarttuu aseeseen ja siitä tattia eteenpäin työntämällä Red vetää aseensa holsterista, sitten onkin vuoro tähtäillä. Tähtäintä ruudulla liikutetaan tietenkin tatilla. Peli lukitsee vihollisesta automaattisesti kohtia niin paljon kun sinulla on panoksia aseessasi, eli yleensä kuusi kohdetta. Kohteilla on kolme eri väriä: keltainen, tummanpunainen ja kirkkaanpunainen. Keltainen on huono osuma alueelle joka ei ole tappava. Tummanpunainen on osuma kriittisemmälle alueelle. Kirkkaanpunainen osuma on kertalaukaus ja kuolema periaatteella. Saadessasi mielestäsi tarpeeksi hyvän määrän kohteita lukittua vastustajastasi R2 nappia painamalla peli palautuu normaalinopeuteen ja heti perään R1 nappia läimäisemällä Red tyhjentää aseensa kohteeseen lukittuihin kohtiin. Jos olit tarpeeksi nopea ja tähtäsit tarpeeksi hyvin yhdellä pääasumalla tekee eetvarttia vastustajalle. Liian hidas ei tietenkään kannata olla sillä vastustajan luodit sattuvat aivan yhtä paljon kuin sinun ja jos vastustaja on ehtinyt vetää sinua ennen niin kohtalaisen suurella todennäköisyydellä et selviä kertomaan tuosta duelista. Kohtalaisen sadasosasekunnilleen tarkkaa ja ajoittain jopa helvetin vaikeaa tuo on mutta kun sen oppii niin se sujuu ja toimii ihan hienosti.

Pelissä on myös eräänlainen bullet time moodi joka on nimetty dead eye moodiksi. Siinä ruudulla oleva palkki tyhjenee kohtalaisen rivakkaan ja sinäaikana voit ase esillä tähtäillä ja lukita kohteita pisin vastustajaa ja joko R1 nappia painamalla tai palkin tyhjäksi kuluttua Red tyhnentää arsenaalinsa viholliseen. Lähestulkoon siis samanlainen kuin tuo kaksintaistelu mutta tätä voi käyttää aina kun palkissa on dead eye aikaa jäljellä. Spaghetti westernien henkeen turhaa hurmetta ei tässä pelissä pelätä. Pääosumat ovat todellakin tappavia ja päistä ja ruumiinosista lentää verta ja luunkappaleita luotien lävistäessä kalloa ja lihaa. Peli on kohtalaisen haastava ja muutamassa kentässä vihollisten määrä käy ylitsepääsemättömän tuntuiseksi ja niitä kenttiä saakin paukuttaa epäonnistumisien kautta uudestaan ja uudestaan. Hieman ärsyttävää mutta onneksi kenttiä tai niiden osia ei ole kun kolme mitkä aiheuttivat minulla isoja ongelmia.

Entäs silmien ja korvien yhteistyö?

Pelin musiikki ja äänet ovat onnistuneet. Pelin musiikkina on tietenkin mm. Ennio Morriconea ja Luis Bacalovia. Legendaarista western elokuvien musiikkia siis luvassa. Aseet pitävät kohtuu miehekkäitä ja hienoja ääniä. Veriset loiskahdukset kun panokset lävistävät ruumiita kuulostavat kierotuneissa päissä vähintäänkin kiihoittavilta. Ääninäyttelykin on onnistunutta ja luonnollisen kuuloista. Pahikset tietenkin örisevät kuten pahisten kuuluu ja hyvikset kuulostavat pahiksiin verrattuna kuoropojilta. Taustalla kuuluvat tuulten äänet, ikkunalautojen narina ja kojoottien ulvonta on myös tunnelmaa nostattavaa ja taustalle sopivaa. Myöskään klassista kannuksien kilinää ei ole unohdettu.

Oliko tässä kaikki?

Ei sentään, pelin uudelleenpeliarvoa nostaa ns leikekirja johon aseita tai henkilöhahmoja unlockaamalla saa sivun aikaiseksi. Sivu kertoo aseen ominaisuuksista tai hahmojen tai paikkojen historiaa. Leikekirjanen on kohtalaisen autenttisen oloinen leikekirjaksi ja ihan mielenkiintoista katsottavaa. Samoin hahmojen unlockauksella saa pelin moninpeliin hamot pelattaviksi. Multitapin kanssa saa neljä ohjainta kiinni peliin ja peli tukee tätä. Neljän kaverin veripippalot siis ovat mahdollisia jaetulla ruudulla. Pelimoodeja on kolme erilaista. Palkkionmetsästäjä moodi on juurikin sitä miltä se kuulostaa, palkkionmetsästystä niin kauan kunnes jonkun pelaajan palkkiomäärä tulee täyteen. Jokaisesta taposta saa siis määrätyn määrän rahaa ja tarkkaan ampumisella se rahamäärä kasvaa. Auringonlaskuksi nimetty moodi on lähestulkoon samanlaista kuin palkkionmetsästäjämoodi. Ainut ero taitaa oikeasti olla tuo nimi. Tapetaan toisia kunnes rahamäärä tulee täyteen. Kolmas moninpelimoodi on luonnollisesti kaksintaistelu. Kumpi vetää nopeammin ja ampuu tarkemmin voittaa. Mukana on myös kaksi korttipeliä jotka ovat naamioitu toisten tappamiseksi, näitä en koskaan ymmärtänyt.

Pelin läpäistyäsi sinulle aukeaa jälleen kerran palkkionmetsästäjä niminen pelimoodi. Tässä erona vain se että tämä ei ole moninpeliä vaan pelaat pelin eri kenttiä läpi haluamassasi järjestyksessä ja jokaisessa kentässä on aikaraja ja sen sisällä sinun täytyy toteuttaa määrätty määrä erilaisia tehtäviä. Näitä suorittaessasi sinulle aukeaa huijausvalikko jossa voi aina loppumattomista panoksista ja yhden osuman tapoista valita aina kuolemattomuuteen saakka. Perushuttua siis tarjolla tässäkin osa-alueessa.

Ja tuomio on?

Kuten arvostelun alussa kerroin, ei western pelien määrä huimaa päätä. Joten kysyntä ylittää tarjonnan tässätapauksessa. Ei peli todellakaan huono ole mutta joidenkin tehtävien uudelleenjyystäminen vaikeuden takia ottaa aika tavalla pannuun ja se laskee pelin mielenkiintoa. Moninpelimoodeja olisi voinut olla ehkä enemmän kuin nuo kolme ja kaksi sekavaa korttipeliä. Pelin pituus on kohtalaisen sopiva, toki aina kaikki pelit voisivat olla pidempiä mutta rahalleen saa hyvän vastineen. Pelin tunnelma ja välivideot ovat kuitenkin puhdasta kultaa ja westernfaneihin uppoavaa joten siksi pidän tästä pelistä vaikka siinä hieman korjattavaa onkin. Olenko puolueellinen? Totta helvetissä olen. Westernpelejä kun on edelleenkin liian vähän markkinoilla että olisin tyytyväinen.

The World Is Yours. Reiveni out.


Myönnä pois. Olet aina tahtonut ampua Gigolon. Jos väität muuta, valehtelet.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Retro - X-Wing Alliance - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.


Kuten lupasin Tie Fighterin arvostelussa, tässä siis vuorossa viimeinen Star Wars lentosimulaattoriarvostelu ainakin tältä erää. Pelin nimi on X-Wing Alliance ja se on julkaistu vuonna 1999. Pelin julkaisun jälkeen villi huhuilu ja spekulointi mahdollisista jatko-osista osittautui kuitenkin tyhjiksi toiveksi ja tämä peli jäi pelisarjan kunniakkaaksi joutsenlauluksi. Sarjan fanit olivat kuitenkin kiitollisia ja onnellisia saadessaan vielä yhden eeppisen lentoseikkailun käsiinsä. Minä olin yksi heistä ja olen vieläkin.

Herää taas kysymys. Mitä uutta minä tässä koen? Vai koenko mitään?

Jälleen kerran pelin alkuminuuteilla se samainen lämpö ja hyvänolon tunne valtaa mielesi kun huomaat että peli ei pelkästään näytä uskomattoman hienolta vaan myös sen kontrollit ovat tallella. Äänet ja alukset ja kaikki ovat täynnä polygoneja ja pinnoitteita ja ties mitä. Grafiikka siihen aikakauteen nähden oli ehkä hieman vanhentunutta tässä pelissä. Se takasi tosin sen että lähes kaikilla oli mahdollisuus nauttia tästä pelistä. Mukaanlukien minulla, koneeni ollessa aikalaisen vanhahko noihin aikoihin. Peli toimi kuitenkin täydellisesti täysillä asetuksilla ja silmäkarkkia riitti reikiintymiseen asti.

Ja mistäs tälläkertaa kerrotaan?

Peli oli ainoa Star Wars lentosimulaattori mihin ei koskaan tullut lisäosia. Pelin juoni siis oli pelin koko tarina. Tarina alkaa pienehköstä Azzameen sukunimellä kulkevasta perheyrityksestä jonka työnä on kuljettaa kontteja ja lasteja pisin avaruutta. Perheellä on jotenkin Quake pelin logoa muistuttavan mallinen oma koti joka toimii samalla rahtialusten tukikohtana, myös pieni korjaustelakka kuuluu perheen omistukseen. Perheen nuorin ja villein tapaus on nimeltään Ace Azzameen joka luonnollisesti on pelin päähahmo. Perheeseen sisältyy muitakin hyvin kerrottuja ja hienoja hahmoja ja persoonia. Isä nimeltään Tomaas Azzameen. Isä kunnioittaa kapinallisjärjestöä ja kapinallisia ja pitää huolta perheestään ja lapsistaan ankarasti mutta reilusti. Hän on myös perheen ehdoton pää ja hänen sanaansa totellaan. Hän omistaa myös muokatun Corellian Transport aluksen jonka nimi on Otana (Universumin kuuluisin muokattu Corellian Transport kuuluu Han Sololle ja kyseessähän on siis Millenium Falcon. Toinen kuuluisa muokkaus kyseisestä alusmallista on Dash Rendarin Outrider.) Luonnollisesti Tomaas ei anna kenenkään muun lapsistaan paitsi Galinin lentää tällä aluksella ja siitä onkin tullut perheen pyhyyden symbooli. Vanhin veli on nimeltään Galin Azzameen. Galin on Thomaasin mukana yleensä kuljetuskeikoilla ja on toinen perheen johtohahmoista. Galin omaa isänsä auktoriteettia, täten hänen sanoillaan on yhtä paljon painoa kuin isänsä, vaikkakin Galin loppujenlopuksi tottelee ja kuuntelee isäänsä. Toiseksi vanhin veli on nimeltään Emon Azzameen. Emon on muutaman vuoden vanhempi kuin Ace ja täten kiusaa ja pompottaa Acea kuten veljesrakkauteen kuuluukin. Hän on kuitenkin tarvittaessa reilu ja kohtelee Acea kuten isoveljen kuuluukin. Hänellä on oma alus joka on samaa mallia kuin Star Wars elokuvissa palkkionmetsästäjä Boba Fett hahmon käyttämä (slave 1:si nimetty) modifoitu Firespray luokan alus, jolla hän lentää aina asiansa ja tehtävänsä ja josta hän ei luopuisi mistään hinnasta. Perheen kolmanneksi vanhin lapsi on nuori kaunis Aeron Azzameen. Aeron on Acea vain muutaman kuukauden vanhempi ja ylihuolehtivainen pikkuveljestään. Aeron on perheen tekniikkanero ja kykenee korjaamaan ja tekemään melkein mitä vain mistä vain. Aeron myös seurustelee kapinallislaivaston pilotin kanssa. Pilotin nimi on Olin Garn. Lasten eno joka ylläpitää perheen korjaustelakkaa on nimeltään Antan Azzameen. Antan eno ei ole niin tiukka kuin Thomaas mutta on enemmän kuin mitään ahne rahan perään. Perheeseen kuuluu myös monta droidia mutta vain yksi niistä on esillä nimeltään Emkay. Emkay on kuuluisa jatkuvasta höpötyksestään ja liipasinherkästä luonteestaan. Emkay osaa myös korjata aluksia ja toimia apupilottina perheelle.

Peli alkaa tehtävistä jotka näyttävät perheen arkea. On konttien tunnistamista ja toimituksia. Tämä toimii salakavalasti pelin uusien ominaisuuksien kertomisena ja koulutuksena peliin. Siskonsa Aeronin ja perheen uskollisen Emkay droidin kanssa Ace kohtaa erään perheen konttien tunnistustehtävän aikana Viraxo nimisen kilpailijaperheen aluksia jotka ovat varkaissa heidän konttisektorillaan. Emkay hihkuu ja inttää että heidän pitäisi tuhota jokainen Viraxon alus mutta Aeris kieltää tuhoamasta. Ace ampuu muutaman laukauksen ja Viraxon varkaat pakenevat. Seuraavassa tehtävässä on kohteena erään kontin vienti Dunari nimisen miehen omistamalle kasinolle jossa Ace ja mukana oleva isoveli Emon ja droidi Emkay kohtaavat nämä Viraxon varkaat. Emon ilmoittaa isovelimäissesti että nämä eivät varasta eivätkä kiusaa enää hänen perheensä jäseniä, alkaa tulitaistelu joka päättyy muutaman Viraxon aluksen tuhoon. Kotiin palatessaan Thomaas toruu Emonia ja Acea ja lähettää anteeksipyynnön Viraxolle. Eno Antan ilmaisee Emonille ja Acelle olevansa samaa mieltä heidän kanssaan, mielestään lapset tekivät oikein Dunarin casinolla. Thomaasilla on salaisia bisneksiä kapinallisten kanssa, hän toimittaa kapinallisilla tasaisin väliajoin bactaa (Bacta on ainetta joka hoitaa ja parantaa haavoja. Bacta tankit ovat niitä tankkeja joissa esim. Luke Skywalker oli Episode 5 Imperiumin vastaisku elokuvassa jouduttuaan hieman tukkanuottasille lumihirviön kanssa Hoth planeetan pinnalla.) Ensimmäistä kertaa myös Ace on mukana ja saa yllättäen lentää Thomaasin silmäterällä eli Otanalla. Thomaas ja Gailn ovat perheen yhdessä tankkerissa jonne bacta pumpataan ja sitten onkin aika kohdata kapinallislaivasto. Hyperavaruudesta tullessaan vastassa on kapinallisten lääkintäfregatteja ja Aeronin poikaystävä Olin. Olin kertoo bactan siirtyessä kapinallisten tankkeriin miten kipeästi kapinalliset tarvitsevat tuota ainetta ja Thomaas ilmaisee kunnioituksensa kapinallisia kohtaan ja kertoo olevansa avuksi tulevaisuudessakin. Yhtäkkiä hyperavaruudesta hyppää Imperiumin Star Destroyer ja kasa Tie Fightereita. Paniikkitilanne leviää käsiin ja Thomaas pelkää kapinallisten epäilevän heitä petturuudesta. Perhe kinastelee aikansa radiossa ja Thomaas kysyy kapinallisten lääkintäfregaton johdolta miten he voivat auttaa tilanteessa ja komentona tulee bactan loppuunpumppaaminen ja kaikkien kynnelle kykenevien mukana olevien perheen alusten taisteluun osallistuminen. Thomaas komentaa lapsensa hyökkäämää Imperiumin joukkoja vastaan sillävälillä kun he viimeistelevät pumppauksen. Paniikki leviää kuin maastopalo ja konfliktin keskellä Thomaasin ja Galinin ohjastama tankkeri tuhoutuu ja lapset pakenevat paniikissa paikalta takaisin kotiinsa. Kotona Eno Antan on ottamassa lapset vastaan ja ilmoitaa että Viraxo on rahantoivossa ilmoittanut heidän kotinsa sijainnin Imperiumille. Nopeasti perhe ilmoittaa kaikille työntekijöilleen että nyt on tosi kyseessä, paetkaa ja paetkaa äkkiä. Aeron, Emon, Ace ja Emkay pakkaavat tavaransa nopeasti ja ovat poistumassa hyperavaruuteen kun Imperiumin Star Destroyer hyppää hyperavaruudesta heidän kotinsa viereen. Synkkä ääni radiossa komentaa kaikkia Azzameenin aluksia pysähtymään Keisarin nimessä tai alukset tullaan tuhoamaan. Emon toteaa kylmästi juuri enenkuin pakenee Otana aluksen perässä hyperavaruuteen, ”Ei tänään saappaannuolija!”.

Lapset saapuvat määrättyyn kohtauspaikkaan. Emon ilmoittaa lähtevänsä tekemään tutkimuksia Viraxon suhteen ja ilmoittaa pitävänsä yhteyttä säännöllisesti. Ace, Aeron ja Emkay jäävät yksin avaruuteen ja Aeron ilmoittaa saaneensa Olin Garnilta koordinaatit kapinallislaivaston sijaintipaikkaan. Hetken mietittyään lapset eivät keksi muutakaan keinoa selvitä ja hyppäävät hyperavaruuteen ja saapuvat laivaston viereen. He ilmoittavat keitä ovat ja pyytävät turvaa kapinallisilta. Eräs kapinallisten komentajista tunsi isä Thomaasin ja toivottaa lapset tervetulleiksi avosylin. Ace pestautuu kapinallislaivaston pilotiksi ja Aeron lähtee eräälle kaivosplaneetalle vanhojen Azzameenin perheen työntekijöiden seuraan. Ennen lähtöään Aeron muistuttaa Acea että on tämän ainut pikkuveli eikä halua menettää häntä kuten menetti isoveljensä ja isänsä. Aeron käskee myös olemaan varovainen ja kuuntelemaan mitä kokeneet pilotit sanovat.

Tuon kaiken tapahtuman jälkeen peli siis varsinaisesti vasta alkaa. Olin Garn lennättää sinut koulutustehtävän läpi ja muistuttaa ettei tämä ole kostoa varten vaan tämä on yleisen hyvän tähden. Imperiumi täytyy tuhota että galaksi voi todella olla vapaa. Tämän jälkeen peli sisältää tuttuja ja turvallisia tehtäviä vanhojen osien ystäville.

Herää kysymys jälleen. Mitä pelimekaniikkaan ja ominaisuuksiin sisältyvää hienoutta tässä sitten on?

Peli tukee nyt 3d kortteja joten pehmeämpää grafiikkaa on tarjolla. Samoin äänimaailma on kehittynyt ja radioliikenne vilkastunut. Nyt kapinallispilotit keskustelevat ennaltaskriptattuja dialogeja ja äänet oikeasti kuulostavat erilaisilta. Aeronin seksikäs ääni ja Emonin hassu irkku/skottiaksentin tapainen tuovat oman säväytyksensä peliin. Emkayn konemainen ääni on myös hienon kuuloista ja ääninäyttelijät osaavat asiansa mielestäni todella laadukkaasti. Peliin lisää hienoutta tuo Otana alus jolla kapinallislaivaston tehtävien lomassa lennetään. Otanan suojat ja runko ovat ilmiömäisen kestävät ja alus on kokoonsa nähden todella ketterä. Hieno puoli aluksessa on että siinä on kolme laserkanuunaa jotka ovat tehokkaampia kuin pienemmissä yhden hengen aluksissa. Mukavan lisän tuo myös se että voit antaa Emkayn lentää alusta ja kiivetä jompaan kumpaan Otanan tykkitorneista ampumaan ja puolustamaan. Emkay tekee lentäjänä varsin mallikkaan suorituksen muttei koskaan korvaa sinua itseäsi lentämässä. Tykkitornit voi myös lukita etuasentoon jolloin ne toimivat aluksen laserkanuunoina joissa on se etu ettei niitä tarvitse ladata kuten aluksen yhtä pientä omaa laseria. Tykit voi myös jättää pyörivään asentoon jolloin ne ampuvat automaattisesti lähelle tulevia vihollisia ja täten voit väistellä ja keskittyä melko pitkälle väistelyyn taistelun sijasta. Perheen tehtävät käsittelevät omaa pientä juontaan perheen sisäisistä asioista ja Viraxolle kostamisesta. Onpa mukana petosta ja valheitakin.

Pelin uusia ominaisuuksia on mahdollisuus komentoaluksen hangaarissa valita joihinkin tehtäviin eri rooli. Esimerkiksi briefingissä sanotaan että ryhmä koonidimi blue koostuu pommittajista joiden tehtävänä on pommittaa vaikkapa Imperiumiun Star Destroyer täältä tuonpuoleiseen. Toinen ryhmä on koodinimeltään gold jonka tehtävänä on puolustaa pommittajia ja neutralisoida vihollisen hävittäjäuhka. Hangaarissa saat valita kumpaan ryhmään kuulut joten se tuo hieman vaihtelua tehtäviin, tosin mielestäni tätä ominaisuutta hyödynnetään liian vähän ja liian harvoissa tehtävissä. Oman pienen lisänsä se kuitenkin peliin tuo. Hangaarissa saat myös valita counter measuren alukseesi. Counter measuret ovat siis näitä mitä nykyäänkin hävittäjissä on, joko ilmaan ohjuksen hämäämiseksi koneen takaosasta vapautetaan paperisilppua tai jotain muuta ilman kivasti täyttävää tavaraa. Tai koneen takaosasta laukaistaan pieni valoraketti johon ohjuksen pitäisi sitten hämääntyä ja täten olla osumatta alukseesi. Nuo eivät mielestäni toimineet kovin kaksisesti joten paras keino edelleenkin oli lentää kuin väkkärä ja pyöriä ilmassa hullun lailla, tai yrittää ampua ohjus laserilla ennenkuin se osuu sinuun. Mukana on myös ominaisuus jota oli viety Tie Fighter pelistä eteenpäin. Tie Fighterissa avaruudessa saattoi olla pieni TUG niminen alus jossa oli ohjuksia ja kun telakoiduit tähän pieneen alukseen ja se latasi ohjuksesi tai torpedosi mitä sitten listalta olitkaan valinnut. X-Wing Alliancessa aina kun emoaluksesi oli samalla sektorilla tehtäväsi ainaka kykenit lentämään sen hangaariin ja lataamaan sieltä käsin aluksesi ohjusvarannot täyteen. Ohjaamot olivat nyt ensikertaa oikeasti 3d ohjaamoja ja kykenit nyt katsomaan päätä kääntämällä reaaliajassa hiirellä eri suuntiin. Entisissä peleissä tämä oli toteutettu numpad näppäimillä joka töksäytti määrätyn suunnan kun määrättyä nappia painoi. Samoin toinen ominaisuus mikä keksittiin Tie Fighter peliin oli viety vielä pidemmälle. Kun koneesi päänäytöllä näkyi kohteesi kuva niin , näppäintä painamalla kykenit ottamaan kohteeksi muita kohtia kohteestasi. Esimerkiksi Star Destoyeria tähtäimeen ottamalla ja , näppäintä painamalla tarpeeksi selatessasi sait kohteiksi kuuluisat suojageneraattorit ja niitä ampuessasi näit niiden kunnon prosenteissa merkittynä. Tähtääminen oli siis hieman tarkempaa näin ja kykenit pehmittämään isoja aluksia ja avaruusasemia tähtäämällä ensin ohjuksenlaikaisimeen ja sitten napsimalla muutaman laserturretin pois. Tämä ominaisuus toi peliin hieman lisää taktisuutta ja stretegiaa. Pelin muutama tehtävä jäi jälleen kerran elävänä mieleeni. Eräässä tehtävässä itse Luke Skywalker ja Dash Rendar olivat mukanani. Ja toisessa tehtävässä käytiin varastamassa tämä kuuluisa sukkula Tydirium (Jolla siis Han solo, Prinsessa Leia, Chewbacca, Luke Skywalker ja kapinallisten iskujoukko laskeutui metsäiselle Endor nimiselle kuulle jossa sijaitsi keskeneräisen Death Star II aseman suojageneraattori.). Kuten sarjalta melkein voi odottaa, viimeisin tehtävä on niin eeppisyydeltään kuin faneille suuntautumisellaan yksinkettaisesti MAHTAVA. Sen kummempia pilaamatta sanon vain että tehtävä sijoittuu Death Star II avaruusaseman tuhoamiseen.

Mitkä olivat jälkimainingit? Tuliko jälkijäristyksiä?

Viimeisen tehtävän läpäistyäni ja pelin loppudemon pyöriessä mielessäni oli pienoista helpotusta. Viimeisin tehtävä oli kohtalaisen pitkä ja jaettu kahteen osaan. Helpoksikaan sitä en voinut sanoa, mutta olin selvittänyt sen ja peli oli pelattu läpi. Mielessäni velloi kokoajan ajatus että miten tästä voidaan enää pistää paremmaksi? Milloin tästä yritetään pistää paremmaksi? Internettiä selatessani pettymykseni oli suuri. Virallisella tasolla ilmoitettiin pelin jäävän sarjan viimeiseksi eikä lisäosaa tai jatkoa ole siis tiedossa. Olin pettynyt mutta samalla kiitollinen että olin saanut kokea tämän pelin joka teki kunniaa vanhoille edeltäjilleen ja samalla uudisti sarjaa pilaamatta sitä mitenkään. Pelin julkaisun aikoihin internetissä pelaaminen oli saanut suosiota vahvasti ja myös tämä peli sisälsi siis nettipelin. Pelin internetissä pelattava osa oli minulle vielä kokematonta ja siihen sain uppoamaan noin kaksi viikkoa. Internetpeli vain valitettavasti katkoi yhteyttään servereihin useasti ja oli selvästi hieman keskeneräisen oloinen tekele joten en jaksanut sitä kauaa pelailla. Myöhemmin peliin tuli päivitys joka korjasi internetongelmia ja muutaman typon pelin teksteistä. Yhdessä tehtävässä myös tehtävän kykeni suorittamaan läpäisemättä varsinaista mission objectivea. Tämänkin päivitys korjasi. Itseäni ei internetissä lentely kuitenkaan enää kovin kiinnostanut joten patsi oli tervetullut muiden korjaustensa takia. En ole nykyäänkään kauhea internetissä pelaaja joten tuo oli varmaankin alkusoittoa nykypäivään.

Kuten edeltäjiäänkin, tätä peliä voin suositella todella lämpimästi avaruussimulaattoreiden ja lentosimulaattoreiden ystäville. Kunniakas lopetus kunniakkaalle sarjalle. Hail Star Wars, hail George Lucas, hail Lawrence Holland ja muut pelien tekemisessä mukana olleet.

Ja jos joku nyt ihmettelee miksi välistä puuttuu X-Wing Versus Tie Fighter (Ilmestyi siis Tie Fighter cd-rom version ja X-Wing Alliancen välissä.) pelin ja sen lisäosan arvostelu, syy on yksinkertainen. En koskaan omistanut kyseistä peliä ja pelin ilmestyessä vuonna 1997 en omistanut tietokonetta jossa se olisi toiminut. Joten olen valitettavasti missannut kyseisen pelin aivan täydellisesti ja en ole saanut sitä käsiini myöskään tähän päivään mennessä muutakuin demoversiona jota en saanut koskaan toimimaan kunnolla. Pelin uusi hieno ominaisuus oli nettipeli ensimmäistä kertaa Star Wars lentosimulaattorien historiassa. Mukana oli myös käsittääkseni jonkinmoinen yksinpelikampanja, mutta peli keskittyi nettipelaamiseen enemmän. Luonnollisesti pelin grafiikat olivat myös vanhojen pelin jäljiltä hieman uusitut.

Jos nykyään sinua kiinnosta kyseiset pelit niin suosittelen kokoelmaa X-Wing collector series joka sisältää pelit X-Wing cd-rom version ja Tie Fighter cd-rom version (Molemmat kulkevat myös nimellä Collector's Edition.) ja mukana tämä toimimattomaksi julistamani (tai sitten vain en osaa) X-Wing Versus Tie Fighterin Flight Schooliksi nimetty demo. Molemmat X-Wing ja Tie Fighter pelit ovat uudelleenjulkaisuja X-Wing Versus Tie Fighter pelin grafiikkamoottorilla. Windows XP:n ilmestyttyä tuokin pelipaketti on siirtynyt aika pitkälle toimimattomien joukkoon. Itse en ainakaan saanut pelejä toimimaan koskaan tarpeeksi hyvin ja luotettavasti että pelaamaan olisin ryhtynyt. Jonkinsortin korjauspatseja toki oli internetissä liikkeellä, pääasiassa fanien tekemiä mutta niidenkään kanssa pelit eivät mielestäni toimineet tarpeeksi vakaasti. X-Wing Alliance toimii Windows XP:n alta itselläni ainakin todella hyvin ja olen monesti sitä pelannutkin uudemmilla koneillani. Valitettavasti pelien ikä alkaa näkymään saatavuudessa joten en yhtään ihmettelisi jos pelejä ei nykyään enää ole saatavilla mistään uutena ja harvoista paikoista edes käytettynä. Waretuksesta puhumattakaan.

En tiedä saitko näistä teksteistä mitään irti ja jos sait niin muistini voi pettää sen verran että muistan asioita väärin peleihin liittyen joten jokin ominaisuus tai uusi hienoksi toitottamani asia voikin olla vanhasta pelistä jo tuttu. Aika kuitenkin kultaa muistoni ja olen hyvin kiitollinen näille peleille että sain viihtyä niiden seurassa. Suuria tunteita ja satoja pelitunteja. Kiitos.

The World Is Yours. Reiveni Out.

perjantai 23. marraskuuta 2007

Retro - Tie Fighter - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.


Kuten X-Wing pelin arvostelussa mainitsin nyt on vuorossa Tie Fighter joka ilmestyi megasuosion saaneen isoveljensä vanavedessä vuonna 1994. Peliltä odotettiin hirveitä määriä asioita ja mielestäni peli täytti ja ylitti odotukset täydellisesti. Toisin kuten viimepelissä, tässä olitkin Imperiumin riveissä pilottina. Hieno puolenvaihdos ei saanut sinua tuntemaan syntiä ”hyljätessäsi” kapinallislaivaston, pikemminkin se herätti ajatuksen ”Tämäpä mielenkiintoista.”.

Onko tämä sitä samaa vai täysin eriä mihin olen tottunut?

Ensimmäisestä peliminuutista lähtien pelin mekaniikka tuntui hienolta ja tutulta. Mitään ei oltu muutettu huonompaan suuntaan. Nyt kykenit katsomaan z näppäintä painamalla kohteena olevasta aluksesta tarkempia tietoja, kuten esimerkiksi minne se oli menossa, miten kauan sillä kestää mennä sinne minne ikinä olikaan suuntaamassa, onko se hyppäämässä hyperavaruuteen vai juuri tulemassa sieltä, suunnitteleeko se hyökkäystä jotain omaa alustasi vastaan. Ehdottomasti kätevin uudistus oli kuitenkin enter napin painaminen jonkin aluksen ollessa kohteenasi, tämä painallus hidasti aluksesi automaattisesti toisen aluksen nopeuteen, tai vastaavasti nosti nopeuttasi vastaamaan kohteenasi olevaa alusta. Se toi kaksintaisteluista huomattavasti mielenkiintoisempia kun vain enteriä painamalla sait kaikki koneesi tehot kerralla kuntoon, kykenit siis keskittymään paremmin vihollisen tuhoamiseen. Muita uudistuksia oli 3d kartta. Space näppäintä painamalla karttaruudussa, kartta muuttui 3d malliseksi, tällä itseni kohdalla ei ollut niin isoa merkitystä sillä olin kiintynyt mielestäni selkeämpään 2d malliseen karttaan. Grafiikkaa oli tietysti myös viilattu hieman ylöspäin, samoin aluksia oli mallinnettu enemmän. Ohjuksia oli pari kappaletta lisää, tosin peli antoi harvoin käyttää niitä, mikä oli mielestäni hyvä asia sillä siten oppi käyttämään lasereita jotka ovat mielestäni pelin perusaseina korvaamattomat. Ohjuksilla kykeni tuhoamaan toki isoja- ja keskikokoisia aluksia äkäisesti. Mutta mielellään niitä ei tuhlannut pieniin yhden miehen aluksiin, jotka putosivat muutamista laserosumista.

Hieno lisä oli myös ns sivutehtävät. Briefing huoneessa oleva Imperiumin Officer kertoi sinulle mitä tehtävässä piti tehdä sen läpäisemiseksi. Huoneen alareunassa pienten ovien takana oli joissakin tehtävissä huppuun ja jonkinlaiseen viittaan kääriytynyt mies joka sanoi olevansa Keisarin salaisen palveluksen jäsen. Tämä mystinen kaapuhemmo pyysi joissakin tehtävissä tuhoamaan äkkiä jonkin aluksen, tai tunnistamaan toisen aluksen. Olipa mukana myös alusten disablointia joka tapahtui ionikanuunoilla. Kanuunat olivat kuin laserkanuunat mutta valkoista ja sinertävää ampuvia jotka söivät alusten system kohdan nollille eli pysäytti aluksen moottorit ja laitteet ja jätti sen leijumaan avaruuteen. Sen jälkeen jokin pienehkö kuljetusalus yleensä korjasi paikalleen jämähtäneen aluksen talteen ja hyppäsi hyperavaruuteen, toki näitä tehtäviä oli myös X.Wing pelissä, mutta siitä pelistä ei sivutehtäviä löytynyt. Ionikanuunat löytyivät molemmissa peleissä vain määrätyistä aluksista. Tehdessäsi tuon mystisen kaapuhemmon antamia secondary objectiveja tarpeeksi sinut valittiin keisarin salaiseen palvelukseen ja sait käteesi tatuoinnin, jota aina tehtäviä lisää suorittamalla päiviteltiin. Hieno lisä ja lisätekeminen tehtävissä toi aina omaa jännitystään. Mukana oli myös secret objectiveja joita ei yllättäen kerrottu missään, yhtäkkiä vain ääni sanoi kesken tehtävän ”Secret objectives completed!”, debriefingissä sitten näki mitkä nämä objectivet olivat olleet. Eli pelissä oli uudelleenpeliarvoakin jos tahtoi läpäistä sen täydellisesti.

Täällä Red five... Eikun Omega 5 reporting in!

Alussa oli pelonsekaisia tuntemuksia joutuessaan Tie Fighterin puikkoihin. Alku oli hieman hankalahkoa X-Wingiin tottuneelle koska kapinallisten jokaisessa aluksessa on suojat. Imperiumin perushuttutaistelijoissa joita ovat: Tie Fighter (yllättäen), sen nopeampi ja tuhovoimaisempi serkku Tie Interceptor neljällä lasertykillään ja Tie Bomber joka yllättäen oli kestävärunkoinen, hidas kuin jäinen etana, mutta kantoi ison kasan ohjuksia mukanaan. Myöhemmin pelissä sait vihdoinkin lentää X-Wingissä pelkäämääni Assault Gunboattia. Tämä Imperiumin suojilla ja ionikanuunoilla varustettu laite kantoi saman verran ohjuksia kuin Tie Bomber ja kesti järkyttävät määrät lämiskää niin suojiensa kuin runkonsa puolesta, olipa se piru kohtalaisen ketteräkin vielä.

Mistäs sitten Imperiumi on tehty? No tietysti luopioista ja kapinallisvihasta!

Pelin juoni oli lyhyydessään ja ytimekkyydessään, kapinallisten täytyy kuolla. Tuota nyt osasi jokainen Star Wars elokuvia katsellut oivaltaa. Lisäksi juonikuvioihin oli heitetty pettureita komentajia jotka päättivät kääntyä Imperiumia ja Keisaria vastaan. Alkuperäinen peli käsitti lähinnä Harkov nimisen komentajan hyppäyksen kapinallisten kelkkaan. Valitettavasti Harkov jäi kiinni ja vietti hetkisen suljetussa huoneessa Dart Vaderin kanssa. Tietysti myös tuhottiin kapinallisten tukikohtia avaruudessa ja siinä samalla alus jos toinenkin. Olipa mukana myös tehtävä joka on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sain lentää Darth Vaderin siipimiehenä eräässä tehtävässä. Ja kuunnella kohinaa ja tuota mekaanista ääntä kun Vader jakoi komentoja rautaisella otteellaan. Olin taivaassa. Peliin tuli toki myös kasa lisäosia jotka pidensivät vielä entuudestaan pitkää peliä megalomaanisiin mittoihin. Ensimmäinen lisäosa oli nimeltään Strategic Warfare jossa komentaja Zaarin sabotoi Imperiumin hävittäjätehtaita ja varastaa uuden prototyyppimallin itselleen. Toinen lisäosa oli nimeltään T/D Technology, tämä lisäosa kertoi Tie Defender mallisen aluksen valmistamisesta ja sen turvaamisesta. Yllättäen tihutöitään tekemässä oli komentaja Zaarin joka tahtoi Keisariksi Keisarin paikalle. Kolmas lisäosa oli nimeltään New Threats, joka kertoi, yllätys yllätys komentaja Zaarinin hänelle uskollisten joukkojensa tuhoamisesta. Imperiumissa kun suvaitaan pettureita vielä vähemmän kuin kapinoivia teinejä hienoissa suojilla varustetuissa, alivarustelluissa aluksissaan. Kuten X-Wing pelistäkin, tästäkin julkaistiin cd-rom versio vuonna 1995, jossa oli lisänä vielä kolme ”episodia” eli lisäosaa. Neljäs lisäosa oli nimeltään Hunt for Zaarin jossa tämä petturi vihdoinkin kohtaa kohtalonsa eli kuoleman. Viides lisäosa oli nimeltään Prelude to Endor joka käsitteli Bothan vakoojien ja kapinallisten yhteyttä. Lisäosa sijoittui siis elokuvissa Episode 5 ja Episode 6 väliin. Kuudes ja viimeisin lisäosa oli nimeltään The Emperor's Will. Tämä lisäosa käsitteli Death Star II avaruusaseman rakentamista. Peli päättyy ironisesti kommentteihin jossa kerrotaan että Imperiumi on vahva ja me odotamme Keisarilta myöntymystä että kapinalliset ovat tuhottu Endorissa. Hieman salaa toivoin että tuo peli olisi antanut Imperiumin voittaa, mutta samalla olin iloinen että se oli uskollinen elokuvien juonelle. Cd-rom versio pelistä sisälsi myös korkeamman resoluutiion pelille, vanhan 320x200 resoluution sijaan vaihtoehtoina kykeni käyttämään 640x480 resoluutiota joka toimi 486 myllyssäni todella hienosti. Äänet olivat samaa laatua musiikillisesti ja puheellisesti kuin X-Wing pelissäkin.

Ja lopputuomio on?

Peli oli todellakin kuin unelmien täyttymys X-Wingin jälkeen. Uusia tehtäviä kymmenittäin ja uusia aluksia jotka olivat kaikki ohjaamoltaan yhtä erilaisia kuin kapinallistenkin aakkosalukset. Lisättyjä asioita jotka kaikki toimivat pelin kanssa juonellisesti ja pelimekaniikallisesti. Peli kasvatti vielä entuudestaan suosiota maailmalla ja mielestäni Tie Fighter oli piirun verran parempi kuin X-Wing. Kuten edellistäkin peliä suosittelen myös tätä kaikille lentosimujen ystäville. Ensin kuitenkin kannattaa pelata X-Wing läpi ja sitten vasta siirtyä Imperiumin puolelle niin huomaa sen miten peli on laajentunut ja parantunut. Seuraavaksi listallani on X-Wing Alliance, peli joka kuuluu ehdottomasti listalle maailman parhaimmat pelit. Siitä kuitenkin myöhemmässä vaiheessa.

The World Is Yours. Reiveni Out.