Reivenin Pelipakinat

Half-Life - Muistelo

2008-10-25T13:22:00.000-07:00

”Puoliintumisaika (engl. Half-Life) on aika, jonka kuluttua puolet radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi. Biokemiassa puoliintumisajaksi nimitetään aikaa, jonka kuluessa puolet aineen molekyyleistä on hajonnut elimistössä.” - http://fi.wikipedia.org/wiki/Puoliintumisaika

Tälläkertaa havisemme historian tuulien vietävänä vuoteen 1998. Tuona armon vuonna allekirjoittanut sai hienon uuden Pc koneen ja samana vuonna ilmestyi Valve Softwaren tekemä, maailmanlaajuisesti ~ 8 miljoonaa kappaletta myynyt Half-Life. Tässä kokemuksia ja tunteita joita peli herätti minussa. Tämä kyseinen peli on minulle erityisen rakas vieläkin ja pelaan sitä todella mielelläni vaikka tiedän sen täysin ulkoa. Samanlaista efektiä olen kokenut mm. Doom pelien ja Fallouttien kanssa. Fallout 3 is near so near....

Not so Free Man

Gordon Freeman tai sorkkarauta tuskin kaipaavat sen suurempia esittelyjä, tässä kuitenkin alku pähkinänkuoressa. Peli alkaa siis Gordon Freeman nimisen tiedemiehen silmien takaa, olet pienessä junantyylisessä kuljetuskopissa matkalla kohti työpaikkaasi, myöhässä tietenkin. Naisen ääni löpisee ja höpisee ties mitä mainosta ja ylistystä työpaikkasi Black Mesan puolesta ja saat ihailla ympäristöäsi vapaasti. Kohtalaisen pitän matkan kuljettuaan vaunu pysähtyy ja vartija on sinua vastassa tervehtimässä ja muistuttamassa myöhässä olemisesta. Ovi auki ja kohti vastaanottopöytää jossa toinen tuskastunut vartija ilmoittaa että sinulle olisi kasa viestejäkin mutta koneet ja kaikki on juntturassa, joten niitä ei juuri tähän hätään löydykkään. Saat myös muistutuksen että testikammiossa sinua odotellaan jo. Matka kohti henkilökohtaista kaappiasi pukutiloissa ja samasta paikasta löydät HEV pukusi, jonka tehtävä on pitää sinut ja ruumiisi elossa vaarallisten aineiden lähellä. Puku päälle ja pikapikaa kohti testikammiota. Testikammiossa eteesi tyrkätään keltainen kristalli renkailla olevassa koelaitteessa ja hitaasti lykkäät sitä kohti kellertävää sädettä. Kristallin koskettaessa sädettä tapahtuu kaikkien pelkäämä komplikaatio ja laite alkaa hajoilemaan ympäriltäsi, viimeiset sanat mitä kuulet on käsky sinun häipyä testikammiosta ja liukkaasti. Valitettavasti vain et ehdi paikalta pois ajoissa...

Uutta uutta UUTTA!

Jo matkalla kohti testikammiota huomasin asian jos toisen kyseisestä pelistä, nimittäin muut rohvessorit jotka kävelevät käytävällä vastaan valkoisissa takeissaan morjenstavat Gordonille ja keskustelevat keskenään erinäisistä tapahtumista. Pelin varsinaisesti alettua koko hupi vasta sai siivet ja elämäni senhetkinen huipputarina ja seikkailu saivat alkunsa. Olipa mukana minulle myös uusi pelimekaniikkaani mullistanut keksintö, hiirellä tähtääminen. Ennen Half-Lifea olin pelannut vain pelkän näppäimistön avulla ja tämä uusi innovaatio räjäytti pääni täydellisesti. Paluuta pelkkään näppäimistöön ei enää ollut. Pelin näppäimet jäivät myös pysyvästi päähäni ja nykyäänkin fps pelejä pelatessani säädän ne napit aina samoille kohdille jos vain se on mahdollista.

Visuaalisuutta sanoi ohjaaja.

Pelin enginenä toimi paranneltu versio Quake II enginestä ja voi pojat se oli makean näköistä menoa uudella pc:lläni. Oli pimeyttä ja kirkkautta ja kaikkea silmäkarkkia siltä väliltä. Aseet olivat tarkan näköisiä ja ne näyttivät myös siltä että niitä oikeasti voi käyttää. Äänet olivat miehekkäät, pyssyset paukkuivat ja kuului korinaa ja kranaattien pauketta kun oikein riehui. Kokoajan taustalla pauhaavaa taustamusiikkia ei ollut, musiikin alkaessa soida tiesit että joko jotain todella todella paskamaista tapahtuu tai sait suoritettua jotain joka vie peliä eteenpäin. Vartijoiden ja professorien modelit valitettavasti näyttivät aika samanlaisilta ja tuntui että pelin edetessä Black Mesalla oli töissä saman perheen jäseniä ja kaksoisveljiä. Samoin äänet olivat aivan samanlaiset hahmoilla, tämä latisti hieman, mutta harvoinpa noita hahmoja kohtasi elossa tässä pelissä. Nyttemmin mietittynä en muista yhtään naishahmoa joka olisi tullut vastaan, elävänä tai kuolleena. Pelin training osuudessa tutoriaalia kyvyistäsi antoi kyllä nainen HEV puvussa, tosin hologrammimuodossa.

Momomomomonsterkill!

Pelin mörköt olivat kohtalaisen uniikkeja ja toivat mieleen todellakin alienit (Eivät niitä alieneja luojan kiitos... olisin kussut alleni.). Pienet headcrabit tulivat tutuiksi heti ensimmäisinä vihollisina ja voi pojat niitä riitti vaivaan asti. Nämä hyppivät pienet ihmeellisesti ääntelevät otukset saivat tuskin mitään aikaiseksi mutta viisi tai kuusi niitä repi suojat ja puvun liiankin helposti rikki ja sai hengen karkaamaan kehosta. Kaikenlisäksi ne pirut olivat vielä helvetin hitaita kävelemään mutta hypätessään julmetun nopeita ja niitä riitti jokaisessa pimeässä paikassa tai tuuletuskanavassa. Xenin elämä oli ilmeisen raakaa, jonka takia rotujen välinen nokkimisjärjestys oli selvä, isot hallitsevat pieniä ja osa otuksista toimi isompien orjina. Myös harmittoman oloiset monisilmäiset ”koirat” saivat tuhoa aikaan lataamalla jonkinsortin sähköshokkia vieressä ihmeellisesti äännellen. Olipa mukana myös pari kolme suurempaakin mälliä joista paria piti vähän jallitella että niiden maihinsaaminen olisi helpompaa. Myös ihmiset joita tuli aika ajoin vastaan, saivat minut hieman panikoimaan.

Juonittelua James, juonittelua.

Mitä pelin juoneen/tarinaan tulee siitä sen enempiä sanomatta se koukutti minut totaaliseen heti pelin alkumetreillä. Tahdoin obsessionomaisesti tietää mitä peliä pelaamalla voi kohdata ja miten juoni etenee. Täytyy sanoa etten pettynyt missään vaiheessa, juoni oli yksinkertaisesti mainio. Pituutta juonella ja pelillä riitti kohtalaisesti mielestäni fps peliin. Ainahan kaikki voisi pidempääkin olla, mutta olin täysin tyytyväinen siihen mitä sain. Kovasti miettiessäni taisin läpäistä pelin kahden reippaan peli-illan aikana, eli noin 10 tunnissa.

Mitä jäi käteen?

Pelimaailmalle jäi paljonkin käteen, uusi ”standardi” fps pelien laatuun esimerkiksi. Normaali aivoton juokse käytävää nappi pohjassa kunnes panokset loppuvat ei enää käynytkään päinsä kun oli päässyt Half-Lifea koittamaan. Eeppisyys tuli jäädäkseen standardiksi. Itselleni jäi käteen hyvän mielen lisäksi rakkaita muistoja ja elämyksiä, joita mielestäni pelaamisen kuuluu pitää sisällään oikeanlaisilla peleillä. Samaa kokee elokuvista tai kirjojen lukemisesta. Pari lisäosaakin ilmestyi jotka toivat hieman lisää pelattavaa ja eri näkökulmia peliin. Opposing Force ja Blue Shift ovat nuo lisäosat nimeltään. Samoin Half-Life 2 julkaistiin vuonna 2004 ja siihenkin on lisäpelattavaa ehtinyt jo tulemaan mukavasti. Tämä on kuitenkin toinen tarina.

Jonkinmoinen pakina - Pelien turhuudet ja huonot asiat - Ininä - Vinkuminen

2008-05-28T07:11:00.000-07:00

Pelimaailassa ja peleissä on yleensä useita asioita joista pidän. Enhän muuten niitä tietenkään pelaisi aktiivisesti. Tälläkertaa keskityn kuitenkin peleissä asioihin joista en pidä. Tämä on minun paskalistani, mitä en haluaisi nähdä missään pelissä tapahtuvan.

Typerimmät ääninäyttelyt ikinä.

Miksi pitää pistää peliin ääniraidat tekstin sijaan jossei sitä viitsitä tehdä kunnolla. Kaksi ihmistä vääntää väkisin viidenkymmenen ihmisen edestä ääniä jotka kuulostavat toinen toisiaan surkeimmilta. Pahinta on jos pelissä joutuu olemaan vuorovaikutuksessa näiden hahmojen kanssa kokoajan ja saat osan näistä ”erinomaisista” hahmoista myös mukaasi säheltämään tappelussa. Myös se ettei 1000 erilaista ääninäyttelijää voi pelastaa oikeasti paskaa dialogia ja huonoa ääninäyttelyä.

Tekoäly.

Oivoi sen tähden. Voi voi kun taas se perkeleen apulainen juoksi suoraan päätä miinaan. Minne se nyt menee? EI SINNE SIELLÄ ON.....tai no ei mitään lataan pelin kuitenkin kohta TAAS kerran. Tai tapaukset joissa kaverisi jää paikalleen tai ei pääsekkään jostain kiipeämään mistä sinä pääset. Saatika asiana erikseen saatto ja suojelutehtävät. Voi elämä.

Bloom ja sen monet eri kasvot.

Kas uusi ominaisuus, mikähän tämä bloom on. AAAAAA M IKSI KAIKKI ON RUSKEAA JA HARMAATA JA SUMUISTA KESKELLÄ HUONETTA. Onhan se hieno lisä oikeassa määrässä lisättynä mutta huhheijaa, rajansa kaikella.

Välivideot ja demopätkät.

Kas kas tämä näyttää pitkältä videolta. PAHUS! Puhelin soi ja video on kesken ja voi paskanvittu, täytyykö minun nyt sitten tappaa tuo pomo uudestaan vai saako tässä pausen, mikähän nappi se olisi hmm....... tuo näköjään skippasi koko videon, no ei voi mitään ei siinä kai NIIN tärkeää tietoa ollutkaan. Toinen tapaus on videot joissa saa pausen kyllä muttei niitä voi skipata jos kuolet keskellä pomotaistelua. Katsot uudestaan ja uudestaan sitä samaa videota josset hiffaa tai olet epäonnistuja kuten minä videopeleissä ja kuolet kokoajan.

Välivideot joissa on jotain aktiviteettia pelaajan näkökannasta katsottuna.

Esimerkkinä Resident Evil 4 pelin välivideot. Miksi haluaisin olla jännittynyt koko videon ajan että milloin pitää painaa mitäkin nappia että videolla hahmo väistää esim veistä tai osaa torjua potkun tai lyönnin? NO EI MINKÄÄN VITUN TAKIA PITÄISI OLLA JÄNNITTYNYT VAAN KESKITTYÄ SEN VIDEON KATSOMISEEN.

Savepaikat, niiden oleminen tai olemattomuus.

Kas olen pelannut 1,5h peliä tallentamatta koska ei ole tullut savepaikkaa vastaan. Mitähän täällä huoneessa on, toivottavasti savepaikka? EII VITTU MIKÄ MÖRKÖ KUOLIN JA EIKUN UUDESTAAN TAAS KERRAN. Toinen esimerkki on pelit jotka tallentavat itsekseen pisin peliä kokoajan, jolloin mitään haastetta ei pääse edes vahingossakaan syntymään.

Yksinkertaisesti järkyttävän vaikeat tehtävät ja haasteet peleissä.

Toki haasteet ovat mukavia, samoin myös että peliä itseään pelaamalla kokee sen haastavaksi ja mielekkääksi. Täytyykö silti laittaa vaikeustasot joihinkin tehtäviin niin että pitää muistaa vihollisten paikat ulkoa ja kohdat joihin pitää vaikka ampua että ne saa pois päiviltä. Jauhat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes tuntuu kuin olisit kärsinyt läpi helvetin. Hetkisen päästä se vitun peli lyö heti samanmoisen uuden nenäsi eteen. Ei palkitse, me ollaan pojat hävitty tää peli.

Itseään toistavat pelit ja pelit joissa ei yksinkertaisesti ole mitään.

Hakkaat samanlaisia kenttiä jotka ovat täynnä samanlaisia vihuja pisin ja poikin kunnes saat loppudemon aikaiseksi. Elämäsi lyheni noin vuodella ja palkkioksi sait... et mitään. Rahaakin hukkui tähän peliin yli 60 euroa ja voi persereikä. Voisinpa siivota pesuhuoneen ja järjestellä autotallin työkalut paikoilleen.

Maailman huonoimmat pelien loput ja loppudemot.

Kyllä kyllä KYLLÄ! Vihdoinkin saan tietää ketä tämän kaiken takana oli oikeasti! Ja nyt se tulee ja se...tulee ja se menikin jo.... OLIKO SE TÄSSÄ?! 45H ja se oli tässä?! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA VITTU SAATANA MÄ KUOLEN! Ei kaipaa perusteluja.

Järkyttävä ensihype ja kauhea lietsominen.

Nyt tulee niin hienoa uutta tiimityöskentelyä. Tulee niin maan perkeleellisen mahtavaa fps peliä ettei ole rajaakaan. Tämä on yksinkertaisesti maaaaaaaaaaaailman paras peli KOSKAAN. Juokset kotiin peliliikkeestä peli kädessäsi ja lykkäät sen sisään niin suuressa innostuksessa että kastelet housusi viidesti jo pelin tiimien logojen vilkkuessa ruudulla. Pelaat peliä 10 tuntia aivot offline tilassa ja tajuat että, ei saatana mitä paskaa. Tässäkö tämä oli? Toistaa itseään ja pätkii ja kaatuilee kuin jalaton kana. Peli katoaa pelikonsolista tai dvd asemasta eikä löydä takaisin sinne koskaan enää. Kaikenlisäksi koskaan et opi tätä välttämään, joka helvetin kerta lankeat samaan kuoppaan ja se sama paska toistuu ja toistuu kunnes oikeasti hyvä peli joka on hypensä arvoinen tulee vastaan ja pelastaa päiväsi, viikkosi, kuukautesi. Eihän Fallout 3 VOI olla huono peli? Eihän? Se on kuitenkin Fallout!

Pelien jatkuva bugaaminen ja toimimattomuus, patsien lupailu ja toivon herättely.

Pelit jotka ilmestyessään ovat aikamoisia raakileita. Ruudunpäivitys pätkii, peli kaatuilee, laahaa perässä, tekee syntiä, ajaa kolareita ja vinkuu kuin kuiva ankka suossa. Foorumit täyttyvät kiukkuisista pelaajista, eikä suotta. Tekijät lupaavat hoitaa patsin peliin, jota odotetaan viikko, kaksi. Lisää vinkumista foorumeilla ja pelintekijät sanovat että patsi tulee ihan näinä päivinä. Sen sijaan että tuo lupaus pitäisi, patsia ei näy koskaan. Ja pelin pelaaminen on kuin rakastelisi haisunäätää perseeseen. Se haisee ja se on todella epämiellyttävää (ja ei en tiedä onko se, epäilen vahvasti kyllä että on). Ottakaa vaikka lisäaikaa ja siirtäkää julkaisua jos se on mahdollista, viimeistelkää se peli ja tuokaa se markkinoille. Tiedän että se on kallista ja maksaa mutta uskokaa pois, pelaajat osaavat arvostaa tätä.

Jokavuotiset 2xxx versiot peleistä.

Hei EA! Kuis panee? No mutta vakavasti, pitääko joka vuosi parantaa grafiikkaa hiukan ja tuoda joku uusi ominaisuus markkinoille ja myydä sitä uutena pelinä. Tai tehdä rosteripäivitys NHL peliin ja lisätä siihen mahdollisuuden säätää lavan käyryyttä ja tehdä musta silmä pelaajalle ja markkinoida sitä uutena pelinä. SE ON VAIN PÄIVITYS VIIMEVUODEN PELIIN JOKA MAKSAA PELIN VERRAN. Ottakaa aikaa vaikka kaksi vuotta ja tehkää ja ideoikaa sitä peliä ja sitten tuokaa se ulos hienona UUTENA pelinä. Saatana. Fight Night Round 4 odotellessa, ja toivon ollessa keskitasoa korkeammalla.

Huonot kontrollit ja kaikki kusee taas.

Pelatkaa Gamecubelle tullutta Star Wars Bounty Hunter peliä, tiedätte mitä tarkoitan. Tattia millin liikuttamalla pelihahmo kääntyy viisi kertaa ympäri. Kamerakulmat ovat HIRVEITÄ, hypyt ja kaikki kusevat aika kohtalaisen instant. Jne jne, edes jaksa alkaa luettelemaan tätä kaikkea. Lisätään päälle paska kenttäsuunnittelu ja kusinen kakku on valmis.

Tässä siis muutamia asioita jotka ärsyttävät tai ovat ärsyttäneet minua pelivuosieni ajan. Ehkä sinua ärsyttävät muut asiat, tai ehkä koet että olet kanssani samaa mieltä. Toki listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin mutta tuossa isoin osa niistä suurimmista ja kriittisimmistä asioista jotka minua eivät miellytä.

Reiveni out.

Jonkinmoinen pakina - Next-gen - Mölinää ja apinointia

2008-05-07T13:06:00.000-07:00

On ensimmäisen pakinani aika. Tai miksi kukakin tätä tahtoo nimittää. Aiheena yllättäen ei ole peliväkivalta (sori pojat), vaan käsite next-gen. Tämä käsite on tullut esiin lueskellessani enemmän ja enemmän internetin laajaa sisältöä videopelien maailmasta. Suurinpiirtein tuo termi ilmeisesti tarkoittaa sitä että nyt on ns. next-gen konsolien aika, eli pelimaailmassa pitäisi olla suurta ja ihmeellistä tapahtumaa. On tehokkaita ja huipputeknologiaa sisältäviä konsoleita, HD resoluutiota ja peleihin pitäisi olla myöskin järkyttävät määrät sisältöä ja pelaajalle tärkeää vapautta. Minua henkilökohtaisesti kummastuttaa tuo asenne mihin olen kovinkin monessa paikassa törmännyt lukiessani pelikuvien kommentteja tai peliarvosteluja. Tämä asenne voidaan tiivistää lauseeseen, ”Onpa rumaa grafiikkaa, ei näytä yhtään next-gen peliltä!”.

Miltä next-gen pelin pitäisi näyttää? Mitä sen pitäisi pitää sisällään? Minne ovat kadonneet kommentit siitä miten hauskaa tai liikuttavaa tai mitä vain on kyseisen pelin pelaaminen? Minne on kadonneet sen pelaamisen pääkonseptit, vai ovatko minun peliarvoni olleet aina väärässä? Älkääkä käsittäkö minua väärin, grafiikka on pelille tottakai tärkeää. On hienoa katsoa visuaalista peliä, mutta se on täysin eri asia onko sitä mukava pelata enää jos pelissä ei ole sisältöä nimeksikään. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon etten todellakaan väitä että nykypelit tai menneet pelit olisivat olleet sisällöttömiä. Joissakin peleissä on vain hienot kuoret ja sisältö on ollut mädäntynyt, koska kuoriin panostettiin liikaa. Tässä koittaessani muistella olenko koskaan törmännyt peliin, jossa grafiikka olisi ollut pelin pelaamisen esteenä. Mieleeni ei juuri nyt tule yhtään sellaista peliä. Tämä on tietenkin jokaisen yksilön oma mielipide ja makuasia.

Termi next-gen sisältää myös käsitteet, joukkue/ryhmäpelaaminen ja verkkopelaaminen. Itse henkilökohtaisesti pidän yhteistyötä vaativista peleistä. Niiden kanssa voi vietää laadukasta aikaa ystäviensä seurassa tai vaikkapa perheen kesken jos perheestä löytyy pelaajia. En koskaan ole syttynyt kovin siihen ideaan että ottelisin ystäviäni vastaan pelissä, saatika missään muussakaan asiassa. Joillekin tämä tietysti sopii ja se on hyvä niin, onneksi minun ei tarvitse olla siinä mukana mitenkään. Internetissä pelaamisesta sen verran etten ole oikein koskaan siihenkään saanut vaadittavaa kipinää. Kyllä olen pelannut World of Warcraftia melkein vuoden, kunnes aivoni sanoivat ei sille ja se kuoli se peli minulle. Nettipelaaminen sopii joillekin, joillekin ei. Allekirjoittanut on itse sen verta vanhanaikaista pelaajatyyppiä että haluaa nauttia peleistään pimeässä huoneessa yksin limsatuopin kera.

Ja ehei, en minä vihaa next-geniä saatika sen pelejä. Rakastan Playstation 3 konsolia, samoin sen kilpailijoita Wiitä ja Xbox 360. Ne ovat hienoja laitteita ja niille kaikille on hienoja pelejä tullut ja tulee kokoajan lisää. Enkä myöskään halveksu näitä ”vanhemman” sukupolven konsoleita yhtään. Sillä omistan ja pelailen niillä vieläkin kohtalaisen aktiivisesti. Ja ostan tarpeeksi hyvän tilaisuuden tullen myös todellisia retrokonsoleita itselleni.

Hiljalleen on alkanut tuntua se tyypillinen ihmisyyden kiro, kun mikään ei tunnu miltään. Aina kaiken pitäisi olla parempaa kun toisen ja jokaisessa pelissä pitäisi olla vähintään eeppisyyttä ja uusia asioita. Olen hieman sitä mieltä että iso osa nykyajan peleistä ovat oikeasti katsottuna järkyttävän hienoja saavutuksia. Budjetit alkavat olemaan elokuvien luokkaa samoin tuotot ja markkinointi ja kaikki muu oheistuotteista alushousuihin. Esimerkkinä hiljattain julkaistu GTA4. Pelin yksityiskohdat ja grafiikka ja äänimaailma on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, lisätään tähän vielä kiinnostavat pelihahmot, hyvä ääninäyttely ja mukavan oloinen juoni ja täydellisyyttä hipova paketti on valmis. Tottakai jotkut tahot löytävät tästä tietysti purnattavaa ja valitettavaa niin väkivallasta kuin pelin huonosta ties mistä.

Pääpointtini on kuitenkin se että ns. Next-gen on tervetullut lisä pelien ja pelaamisen maailmaan ja ties mitä hienoa tulevaisuus tuo tullessaan. Muistakaa kuitenkin pitää se järki päässänne ja ne turhat kitinät mahassanne, kaikki eivät voi miellyttää kaikkia ja me kaikki olemme erilaisia. Tähän kliseeseen on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille (kolmelle?) lukijoille antoisia pelihetkiä next- ja retromaailmassa.

Reiveni out.

Baldur's Gate - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.

2008-03-09T22:06:00.000-07:00

Omistettu Gary Gygaxille. 27 Heinäkuuta 1938 – 4 Maaliskuuta 2008

Aloitan tälläkertaa pienellä muistokirjoituksella Herra Gary Gygaxia kunnioittaen, johon myös tämänkertainen pelini liittyy. Tämä kyseinen Herrahan loi Dungeons & Dragons roolipelin toisen mainion herran Dave Arnesonin kanssa. Gary oli myös mukana TSR:n eli Tactical Studies Rules firman luomisessa Don Kayen kanssa. Yleisesti Garya pidetään siis roolipelien pioneerina ja isähahmona. Enempää historiaa tuulettamatta totean vain sen että olen tälle miehelle syvästi kiitollinen monista sadoista ja tuhansista tunneista joita olen viettänyt roolipelien kanssa tietokonemaailmassa. Valitettavasti näistä ns ”lautapeliversioista” minulla ei ole kokemusta mutta enköhän senkin alan valloita jossainvaiheessa elämääni. Tässä siis vuoden 1998 cd hirmu viidellä cd-levyllään ja ikuinen klassikko Baldur's Gate. Olkaa hyvä.

Ja elämäsi tarina alkaa...

Peli sijoittuu tietenkin Forgotten Realmsin maailmaan ja Miekkarannikon seuduille jossa isohko kaupunki nimeltään Baldur's gate sijaitsee. Pelin alussa luot tietty hahmosi oldschool tyyliin kliksuttelemalla strenghtit ja dexterityt jne haluamallasi tavalla ja valitset itsellesi ammatin ja kuvan ja äänen joka miellyttää sinua eniten. Nimi name kenttään ja done nappia painamalla ollaankin jo siinä kaikkein pyhimmässä eli pelissä ja itse seikkailu voi alkaa, voi pojat mitä kaikkea se tuokaan mukanaan. Iso ja samalla niin pieni Candlekeepin kirjasto on sinun kotisi, ja Gorion niminen mies on isäsi. Jokin kuitenkin painaa lämpimän miehen mieltä ja hän on antanut sinulle rahaa ostaa tarvikkeita Candlekeepin Innistä ja tulla luokseen varustautuneena, olette ilmeisesti lähdössä jonnekin ja päämäärää et tiedä. Epävarmoin askelin kävelet pisin kotiasi ja puhelet sen asukkaille jotka olet tuntenut lapsesta lähtien. Kaikki tuntuvat vaistoavan sen saman, jokin asia on muuttumassa ja se muutos tapahtuu pian.

Pisin Candlekeeppiä on vihreäkaapuisia miehiä, jotka ovat tämän pelin tutorial hahmoja ja opettavat nerokkaan ja toimivan pelimekaniikan puolisalaa ja helposti. Sen jälkeen tarpeeksi pisin paikkoja pyöriessäsi päädyt isäsi puheille ja hän patistaa sinua seuraamaan perässään ja lähdette Candlekeepistä yön pimetessä. Asioilla jotka eivät saa mennä vikaa on tapana juurikin mennä vikaan ja väijytys odottaa edessänne yön pimeydessä. Tumma haarniskoitu hahmo kehottaa Gorionia luovuttamaan äpärän itselleen ja kieltäytymisellä on seuraamuksensa. Gorion vastaa kieltävästi ja käskee sinua juoksemaan karkuun, tottelet paniikissa ja kuulet kuinka isäsi revitään kappaleiksi pakenemisesi hetkellä. Karu ja kylmä aamu kohtaa sinut lohduttomana ja olet yksin isossa maailmassa tietämättä miksi sinua jahdataan.

Ja miltäs se sitten näyttää se iso maailma?

Vastaus kysymykseeni on JÄRKYTTÄVÄN hienolta, olin aivan tainnoksissa nähdessäni maisemia joissa vierailin. Kauniit värikkäät elävän näköiset taustat ja hienonnäköiset pienehköt hahmot tekivät maailmasta elävän oloisen. Lensipä taivaalla vielä lintuja ja näkyi metsässä jäniksiä ja oravia ja muuta elämää, tietty hirviöistä tinkimättä. Yön ja päivän vaihtelut ja sadekin oli saatu mukaan ja ne toivat omaa tunnelmaansa mukanaan. Isometrisestä kuvakulmasta kuvatut hahmot vaihtoivat ulkonäköä kun niiden varusteita vaihtoi joka oli myös hieno lisä peliin. Kaupungit ja kylät olivat elävän näköisiä paikkoja erilaisine hahmoineen jotka vaeltelivat pisin ja poikin ja keskustelipa jotkut hahmot myös keskenäänkin. Taloihin pääsi melkein kaikkiin sisälle, ja niihin jotka olivat lukittuja pääsi myös yllättäen varkaan avulla sisälle. Sisällä oli huonekaluja ja elämää ja saipa joitain laatikoitakin tutkia ja rosvota jos sille päälle sattui.

Minä kuulen ääniä? Isä oletko se sinä?

Pelin äänimaailma oli mielenkiintoinen ja laaja. Parasta mitä olin samanlaisissa peleissä koskaan kuullut tai kokenut. Kaupungeissa vieraillessa kuului taustalla naurua ja kikattelua ja kohinaa ja muita ääniä joita voit kuvitella kuulevasi keskaikaisessa kaupungissa. Luonnossa ja luolastoissa liikkuessa oli tietenkin eläinten äänet ja sateen ja ukkosen ropina ja pauke. Vihollisen ottaessa kriittisen osuman mukava lätsäys ja raajojen ropina sai mielihyvää mielessäni aikaiseksi. Iso osa hahmoista puhui yllätyksekseni ja tekstit siihen päälle vielä, oli hienoa lukea tekstiä ja samalla kuunnella sitä puhetta. Hahmot tuntuivat täten elävämmiltä mitä muissa peleissä olin tottunut. Askeltenkin ääni kuului ja kaikui tietenkin kun liikuttiin luolastossa, myös hahmojen ääni kaikui luolastoissa ja suljetuissa tiloissa. Kaverihahmot jotka roikkuivat mukanasi olivat kohtalaisen mukavan puheliaita ja kyselivät aina aika ajoin asioita sinulta ja keskustelivat myös keskenään asioista.

Se ohjaus tottele ei... kaiketi.

Pelin pelimekaniikan oppi minuuteissa, yksinkertaiset kuvakkeet ja inventaarioruutu tulivat äkkiä tutuiksi ja sen suhteen ei peli aiheuttanut mitään ongelmia. Pieniä puutoksia tietty oli mukana kuten se että nuolia sai vain 20 kappaleen stackeja jotka kuluivat loppuun aika pitkälle parin kolmen taistelun aikana ja aina sai olla ostamassa lisää nuolia hahmojen inventaarioihin ja arrow slotteihin. Samoin inventaariossa tavarn siirtäminen paikasta toiseen täytyi olla rauhallista, hiiren nappia klikkaamalla ja siirtämällä kursoria paikkaan jonne tavaran haluat. Tämä aiheutti välillä pientä hermostuneisuutta ja ärsyyntymistä kun tavara putosikin kesken siirron minne sattui jos olit liian nopea hiirikädestäsi. Samoin vähäinen määrä quick item slotteja oli välillä pienenä esteenä hienolle taistelunaikaiselle pullojen-nauttimiselle.

Hahmojen tekoäly oli pääasiassa hyvää, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä hahmoilla tuntui olevan aivan omat reittivalintansa ja usein tiimin kuolema johtuikin siitä kun omat hahmot seisoivat toistensa edessä esimerkiksi rappusissa. Maagithan ovat tunnetusti kovia armorin ja lähitaistelun ystäviä ja miekkamosarit olivat maagien takana jumissa odottamassa pääsyään vihollisten intiimialueelle. Tämä muodostui kohtuu heti pelin tavaramerkiksi joissain paikoissa ja peliä enemmän pelannut osasi välttää nämä kohdat taitavasti kikkailemalla tai ennen taistelua mystisesti kaverit vaihtoivat muodostelmassa paikkaansa hiiren kursorin säestämänä. Tämän tekoälyongelman lisäksi peli oli vielä viheliäisen haastava joissain kohdissa ja vaati rautaista hermoa päästä se kohta yli mahdollisimman vähin kommelluksin ja kuolemin. Klassista spawnaa monster summoning sauvalla monstereita ruutu täyteen tai hiivi tulipallosauvan kanssa niin lähelle kuin pääset ja pommita hahmon näkemän alueen reunalle tulipalloja minkä ehdit, tuli siis käytettyä muutamaankin otteeseen.

Mutta by a mile suurin kompastuskivi mitä missään pelissä voi koskaan olla on tämän esimerkin tyylinen. Pelissä oli niin paha bugi enne päivitystä ettei sitä välttämättä voinut päästä läpi. Peli pysähtyi 3 chapteriin erään majatalon erääseen hahmoon, jolta sai puhumalla leirin sijainnin selville. Josset osannut puhua tarpeeksi hyvin tai valkannut oikeita vaihtoehtoja niin hahmo hyökkäsi kimppuusi ja et saanut siltä kyseistä tietoa leiristä. Ja arvatenkin ensimmäinen pelikertani tyssäsi juuri tähän kunnes kaverin luona internetistä katsoessani luin päivityksen tuomia uudistuksia ja totesin että se on poika peli alusta. Peli-intoni koki hetkellisen kuoleman jonka kyseinen peli korjasi välittömästi seuraavana päivänä ja pelasin taas sitä kuten hullu. Kuitenkin tälläiset virheet pelissä ovat mielestäni erittäin anteeksiantamattomia mutta valitettavasti nykyään kohtuu yleisiä.

Ja perinnöksi jäi?

Tietenkin lisäosa jonka nimi oli Tales Of The Sword Coast joka nosti level capin levelistä seitsemän leveliin kahdeksan. Toipa se myös uusia alueitakin pari kolme kartalle jotka kuitenkin kohtalaisen äkäiseen sai tutkittua. Ja tietenkin jatko-osan Baldur's Gate II jonka arvostelen täällä myöhemmän ajankohdan siivittämänä. Peli aloitti innovatiivisuudellaan ja toteutuksellaan varsinaisen roolipelibuumin tietokoneille ja pian oli muutama muukin laadukas tekele markkinoilla, eikä tälle buumille ole tänäkään päivänä näkynyt hidastumista. Roolipeliä toisen perään ja hyvä niin, tosin nykyään tarjonta ylittää laadun ja osa peleistä on armotonta kuraa. Joukossa on toki muutamia todellisia helmiä, joista niistäkin myöhemmin blogissani juttua.

Tätä peliä en suosittele ohittamaan, on se sen verran kultainen tapaus ja iso osa historiaakin. Orjallisesti meni kesälomani ja viikonloput kun istua nökötin koneen vieressä ja tutkin Miekkarannikon saloja kuin pieni poika karkkipussia. Loppujenlopuksi peli on aivan mainio vaikka se virheitä sisältääkin, sen anti ylittää ne virheet täysin ja pelin juonikin on mielenkiintoinen. Arvosanoja sanoin etten anna mutta kehun tätä peliä kympin peliksi. Olkoot se puujalkana vaikka pelin hintaan verrattavissa. Tästä pelistä riittäisi kirjoitettavaa ja tohistavaa vaikka 10 sivun verran mutta ajattelin nyt hieman rajoittaa tuota ”eeppisyyttäni” ja pitää tekstin lyhyenä. Samoin Forgotten Realmsista voisi kirjoittaa raamatun paksuisen kirjan ja kertoa sen kymmenellä osalla ja sekään ei riittäisi. Tässä tämä kuitenkin on. Ilmoittakaa jos peliä pelanneet koette jotain isoa puutosta. Tai koette että tarvitsisi olla jotain muutosta tekstiin. Kiitos.

Red Dead Revolver - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.

2007-11-28T15:34:00.000-08:00

Clint Eastwood, Man with no name, Sergio Leone, Ennio Morricone ja sikarit. Edelläolevat asiat ovat tuttuja jos pidät westerneistä ja lähemmin sanottuna spaghetti westerneistä. Itse lukeudun spaghetti westernien suureksi faniksi. Ohjaaja Sergio Leone oli oman alansa nero ja jumala. Clint Eastwoodissa on eräs parhaimmista näyttelijöistä mitä tiedän. Termi spaghetti westernihän tulee Italiassa tuotetuista westerneistä. Westerneistä jotka tehtiin yleensä pienellä budjetilla. Puhuttu kieli oli yleensä yllättäen italia ja väkivalta oli kohtalaisen veristä ja sitä oli paljon. Pelimaailman eräs syrjityimmistä genreistä on mielestäni western pelit. Onneksi välillä meitä kuitenkin hellitään tämänkin genren peleillä. Tämänkertainen arvostelu on PS2 pelistä nimeltään Red Dead Revolver.

Kaiken tämän saat ja... mitä muuta?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Red todistaa lapsena vanhempiensa murhan ja perheen maatilan tuhkaksi polttamisen. Pienestä pitäen poika siis vannoo kostoa väärintekijöitä kohtaan ja aikuisena polku onkin valmiiksi viitoitettu. Red muistuttaa erehdyttävästi Clint Eastwoodia. Se on enemmän kunnianosoitus kuin matkimista, ainakin tässä tapauksessa. Grafiikka on vanhan elokuvan oloista grain filttereineen ja noiseakin on nähtävissä paikka paikoin. Joidenkin mielestä peli on kenties ruma jopa PS2 tasolla mutta mielestäni sen grafiikka ajaa asiansa täydellisesti. Kuvakulma on Redin takaa kuvattu ja kontrollit toimivat kuten niiden odottaakin toimivan, eli hyvin. Ja kerran kun villissä lännessä ollaan niin tietty on tärkeää välillä selvitellä että kenenkäs käsi ja sihti onkaan se nopein ja tarkin. Pelin räiskintäpainotteisen toiminnan keskeyttääkin aina välillä tuleva quick draw minipeli. Kamera siirtyy Redin vyötärön tasolle ja ruudulla näkyy ase, sen holsteri ja Redin käsi.Kaikki ympärilläsi mystisesti hidastuu ja näet kaiken sumeana, paitsi kohteesi. Tattia taaksepäin vetämällä Red tarttuu aseeseen ja siitä tattia eteenpäin työntämällä Red vetää aseensa holsterista, sitten onkin vuoro tähtäillä. Tähtäintä ruudulla liikutetaan tietenkin tatilla. Peli lukitsee vihollisesta automaattisesti kohtia niin paljon kun sinulla on panoksia aseessasi, eli yleensä kuusi kohdetta. Kohteilla on kolme eri väriä: keltainen, tummanpunainen ja kirkkaanpunainen. Keltainen on huono osuma alueelle joka ei ole tappava. Tummanpunainen on osuma kriittisemmälle alueelle. Kirkkaanpunainen osuma on kertalaukaus ja kuolema periaatteella. Saadessasi mielestäsi tarpeeksi hyvän määrän kohteita lukittua vastustajastasi R2 nappia painamalla peli palautuu normaalinopeuteen ja heti perään R1 nappia läimäisemällä Red tyhjentää aseensa kohteeseen lukittuihin kohtiin. Jos olit tarpeeksi nopea ja tähtäsit tarpeeksi hyvin yhdellä pääasumalla tekee eetvarttia vastustajalle. Liian hidas ei tietenkään kannata olla sillä vastustajan luodit sattuvat aivan yhtä paljon kuin sinun ja jos vastustaja on ehtinyt vetää sinua ennen niin kohtalaisen suurella todennäköisyydellä et selviä kertomaan tuosta duelista. Kohtalaisen sadasosasekunnilleen tarkkaa ja ajoittain jopa helvetin vaikeaa tuo on mutta kun sen oppii niin se sujuu ja toimii ihan hienosti.

Pelissä on myös eräänlainen bullet time moodi joka on nimetty dead eye moodiksi. Siinä ruudulla oleva palkki tyhjenee kohtalaisen rivakkaan ja sinäaikana voit ase esillä tähtäillä ja lukita kohteita pisin vastustajaa ja joko R1 nappia painamalla tai palkin tyhjäksi kuluttua Red tyhnentää arsenaalinsa viholliseen. Lähestulkoon siis samanlainen kuin tuo kaksintaistelu mutta tätä voi käyttää aina kun palkissa on dead eye aikaa jäljellä. Spaghetti westernien henkeen turhaa hurmetta ei tässä pelissä pelätä. Pääosumat ovat todellakin tappavia ja päistä ja ruumiinosista lentää verta ja luunkappaleita luotien lävistäessä kalloa ja lihaa. Peli on kohtalaisen haastava ja muutamassa kentässä vihollisten määrä käy ylitsepääsemättömän tuntuiseksi ja niitä kenttiä saakin paukuttaa epäonnistumisien kautta uudestaan ja uudestaan. Hieman ärsyttävää mutta onneksi kenttiä tai niiden osia ei ole kun kolme mitkä aiheuttivat minulla isoja ongelmia.

Entäs silmien ja korvien yhteistyö?

Pelin musiikki ja äänet ovat onnistuneet. Pelin musiikkina on tietenkin mm. Ennio Morriconea ja Luis Bacalovia. Legendaarista western elokuvien musiikkia siis luvassa. Aseet pitävät kohtuu miehekkäitä ja hienoja ääniä. Veriset loiskahdukset kun panokset lävistävät ruumiita kuulostavat kierotuneissa päissä vähintäänkin kiihoittavilta. Ääninäyttelykin on onnistunutta ja luonnollisen kuuloista. Pahikset tietenkin örisevät kuten pahisten kuuluu ja hyvikset kuulostavat pahiksiin verrattuna kuoropojilta. Taustalla kuuluvat tuulten äänet, ikkunalautojen narina ja kojoottien ulvonta on myös tunnelmaa nostattavaa ja taustalle sopivaa. Myöskään klassista kannuksien kilinää ei ole unohdettu.

Oliko tässä kaikki?

Ei sentään, pelin uudelleenpeliarvoa nostaa ns leikekirja johon aseita tai henkilöhahmoja unlockaamalla saa sivun aikaiseksi. Sivu kertoo aseen ominaisuuksista tai hahmojen tai paikkojen historiaa. Leikekirjanen on kohtalaisen autenttisen oloinen leikekirjaksi ja ihan mielenkiintoista katsottavaa. Samoin hahmojen unlockauksella saa pelin moninpeliin hamot pelattaviksi. Multitapin kanssa saa neljä ohjainta kiinni peliin ja peli tukee tätä. Neljän kaverin veripippalot siis ovat mahdollisia jaetulla ruudulla. Pelimoodeja on kolme erilaista. Palkkionmetsästäjä moodi on juurikin sitä miltä se kuulostaa, palkkionmetsästystä niin kauan kunnes jonkun pelaajan palkkiomäärä tulee täyteen. Jokaisesta taposta saa siis määrätyn määrän rahaa ja tarkkaan ampumisella se rahamäärä kasvaa. Auringonlaskuksi nimetty moodi on lähestulkoon samanlaista kuin palkkionmetsästäjämoodi. Ainut ero taitaa oikeasti olla tuo nimi. Tapetaan toisia kunnes rahamäärä tulee täyteen. Kolmas moninpelimoodi on luonnollisesti kaksintaistelu. Kumpi vetää nopeammin ja ampuu tarkemmin voittaa. Mukana on myös kaksi korttipeliä jotka ovat naamioitu toisten tappamiseksi, näitä en koskaan ymmärtänyt.

Pelin läpäistyäsi sinulle aukeaa jälleen kerran palkkionmetsästäjä niminen pelimoodi. Tässä erona vain se että tämä ei ole moninpeliä vaan pelaat pelin eri kenttiä läpi haluamassasi järjestyksessä ja jokaisessa kentässä on aikaraja ja sen sisällä sinun täytyy toteuttaa määrätty määrä erilaisia tehtäviä. Näitä suorittaessasi sinulle aukeaa huijausvalikko jossa voi aina loppumattomista panoksista ja yhden osuman tapoista valita aina kuolemattomuuteen saakka. Perushuttua siis tarjolla tässäkin osa-alueessa.

Ja tuomio on?

Kuten arvostelun alussa kerroin, ei western pelien määrä huimaa päätä. Joten kysyntä ylittää tarjonnan tässätapauksessa. Ei peli todellakaan huono ole mutta joidenkin tehtävien uudelleenjyystäminen vaikeuden takia ottaa aika tavalla pannuun ja se laskee pelin mielenkiintoa. Moninpelimoodeja olisi voinut olla ehkä enemmän kuin nuo kolme ja kaksi sekavaa korttipeliä. Pelin pituus on kohtalaisen sopiva, toki aina kaikki pelit voisivat olla pidempiä mutta rahalleen saa hyvän vastineen. Pelin tunnelma ja välivideot ovat kuitenkin puhdasta kultaa ja westernfaneihin uppoavaa joten siksi pidän tästä pelistä vaikka siinä hieman korjattavaa onkin. Olenko puolueellinen? Totta helvetissä olen. Westernpelejä kun on edelleenkin liian vähän markkinoilla että olisin tyytyväinen.

The World Is Yours. Reiveni out.

Myönnä pois. Olet aina tahtonut ampua Gigolon. Jos väität muuta, valehtelet.

Retro - X-Wing Alliance - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.

2007-11-24T07:12:00.000-08:00

Kuten lupasin Tie Fighterin arvostelussa, tässä siis vuorossa viimeinen Star Wars lentosimulaattoriarvostelu ainakin tältä erää. Pelin nimi on X-Wing Alliance ja se on julkaistu vuonna 1999. Pelin julkaisun jälkeen villi huhuilu ja spekulointi mahdollisista jatko-osista osittautui kuitenkin tyhjiksi toiveksi ja tämä peli jäi pelisarjan kunniakkaaksi joutsenlauluksi. Sarjan fanit olivat kuitenkin kiitollisia ja onnellisia saadessaan vielä yhden eeppisen lentoseikkailun käsiinsä. Minä olin yksi heistä ja olen vieläkin.

Herää taas kysymys. Mitä uutta minä tässä koen? Vai koenko mitään?

Jälleen kerran pelin alkuminuuteilla se samainen lämpö ja hyvänolon tunne valtaa mielesi kun huomaat että peli ei pelkästään näytä uskomattoman hienolta vaan myös sen kontrollit ovat tallella. Äänet ja alukset ja kaikki ovat täynnä polygoneja ja pinnoitteita ja ties mitä. Grafiikka siihen aikakauteen nähden oli ehkä hieman vanhentunutta tässä pelissä. Se takasi tosin sen että lähes kaikilla oli mahdollisuus nauttia tästä pelistä. Mukaanlukien minulla, koneeni ollessa aikalaisen vanhahko noihin aikoihin. Peli toimi kuitenkin täydellisesti täysillä asetuksilla ja silmäkarkkia riitti reikiintymiseen asti.

Ja mistäs tälläkertaa kerrotaan?

Peli oli ainoa Star Wars lentosimulaattori mihin ei koskaan tullut lisäosia. Pelin juoni siis oli pelin koko tarina. Tarina alkaa pienehköstä Azzameen sukunimellä kulkevasta perheyrityksestä jonka työnä on kuljettaa kontteja ja lasteja pisin avaruutta. Perheellä on jotenkin Quake pelin logoa muistuttavan mallinen oma koti joka toimii samalla rahtialusten tukikohtana, myös pieni korjaustelakka kuuluu perheen omistukseen. Perheen nuorin ja villein tapaus on nimeltään Ace Azzameen joka luonnollisesti on pelin päähahmo. Perheeseen sisältyy muitakin hyvin kerrottuja ja hienoja hahmoja ja persoonia. Isä nimeltään Tomaas Azzameen. Isä kunnioittaa kapinallisjärjestöä ja kapinallisia ja pitää huolta perheestään ja lapsistaan ankarasti mutta reilusti. Hän on myös perheen ehdoton pää ja hänen sanaansa totellaan. Hän omistaa myös muokatun Corellian Transport aluksen jonka nimi on Otana (Universumin kuuluisin muokattu Corellian Transport kuuluu Han Sololle ja kyseessähän on siis Millenium Falcon. Toinen kuuluisa muokkaus kyseisestä alusmallista on Dash Rendarin Outrider.) Luonnollisesti Tomaas ei anna kenenkään muun lapsistaan paitsi Galinin lentää tällä aluksella ja siitä onkin tullut perheen pyhyyden symbooli. Vanhin veli on nimeltään Galin Azzameen. Galin on Thomaasin mukana yleensä kuljetuskeikoilla ja on toinen perheen johtohahmoista. Galin omaa isänsä auktoriteettia, täten hänen sanoillaan on yhtä paljon painoa kuin isänsä, vaikkakin Galin loppujenlopuksi tottelee ja kuuntelee isäänsä. Toiseksi vanhin veli on nimeltään Emon Azzameen. Emon on muutaman vuoden vanhempi kuin Ace ja täten kiusaa ja pompottaa Acea kuten veljesrakkauteen kuuluukin. Hän on kuitenkin tarvittaessa reilu ja kohtelee Acea kuten isoveljen kuuluukin. Hänellä on oma alus joka on samaa mallia kuin Star Wars elokuvissa palkkionmetsästäjä Boba Fett hahmon käyttämä (slave 1:si nimetty) modifoitu Firespray luokan alus, jolla hän lentää aina asiansa ja tehtävänsä ja josta hän ei luopuisi mistään hinnasta. Perheen kolmanneksi vanhin lapsi on nuori kaunis Aeron Azzameen. Aeron on Acea vain muutaman kuukauden vanhempi ja ylihuolehtivainen pikkuveljestään. Aeron on perheen tekniikkanero ja kykenee korjaamaan ja tekemään melkein mitä vain mistä vain. Aeron myös seurustelee kapinallislaivaston pilotin kanssa. Pilotin nimi on Olin Garn. Lasten eno joka ylläpitää perheen korjaustelakkaa on nimeltään Antan Azzameen. Antan eno ei ole niin tiukka kuin Thomaas mutta on enemmän kuin mitään ahne rahan perään. Perheeseen kuuluu myös monta droidia mutta vain yksi niistä on esillä nimeltään Emkay. Emkay on kuuluisa jatkuvasta höpötyksestään ja liipasinherkästä luonteestaan. Emkay osaa myös korjata aluksia ja toimia apupilottina perheelle.

Peli alkaa tehtävistä jotka näyttävät perheen arkea. On konttien tunnistamista ja toimituksia. Tämä toimii salakavalasti pelin uusien ominaisuuksien kertomisena ja koulutuksena peliin. Siskonsa Aeronin ja perheen uskollisen Emkay droidin kanssa Ace kohtaa erään perheen konttien tunnistustehtävän aikana Viraxo nimisen kilpailijaperheen aluksia jotka ovat varkaissa heidän konttisektorillaan. Emkay hihkuu ja inttää että heidän pitäisi tuhota jokainen Viraxon alus mutta Aeris kieltää tuhoamasta. Ace ampuu muutaman laukauksen ja Viraxon varkaat pakenevat. Seuraavassa tehtävässä on kohteena erään kontin vienti Dunari nimisen miehen omistamalle kasinolle jossa Ace ja mukana oleva isoveli Emon ja droidi Emkay kohtaavat nämä Viraxon varkaat. Emon ilmoittaa isovelimäissesti että nämä eivät varasta eivätkä kiusaa enää hänen perheensä jäseniä, alkaa tulitaistelu joka päättyy muutaman Viraxon aluksen tuhoon. Kotiin palatessaan Thomaas toruu Emonia ja Acea ja lähettää anteeksipyynnön Viraxolle. Eno Antan ilmaisee Emonille ja Acelle olevansa samaa mieltä heidän kanssaan, mielestään lapset tekivät oikein Dunarin casinolla. Thomaasilla on salaisia bisneksiä kapinallisten kanssa, hän toimittaa kapinallisilla tasaisin väliajoin bactaa (Bacta on ainetta joka hoitaa ja parantaa haavoja. Bacta tankit ovat niitä tankkeja joissa esim. Luke Skywalker oli Episode 5 Imperiumin vastaisku elokuvassa jouduttuaan hieman tukkanuottasille lumihirviön kanssa Hoth planeetan pinnalla.) Ensimmäistä kertaa myös Ace on mukana ja saa yllättäen lentää Thomaasin silmäterällä eli Otanalla. Thomaas ja Gailn ovat perheen yhdessä tankkerissa jonne bacta pumpataan ja sitten onkin aika kohdata kapinallislaivasto. Hyperavaruudesta tullessaan vastassa on kapinallisten lääkintäfregatteja ja Aeronin poikaystävä Olin. Olin kertoo bactan siirtyessä kapinallisten tankkeriin miten kipeästi kapinalliset tarvitsevat tuota ainetta ja Thomaas ilmaisee kunnioituksensa kapinallisia kohtaan ja kertoo olevansa avuksi tulevaisuudessakin. Yhtäkkiä hyperavaruudesta hyppää Imperiumin Star Destroyer ja kasa Tie Fightereita. Paniikkitilanne leviää käsiin ja Thomaas pelkää kapinallisten epäilevän heitä petturuudesta. Perhe kinastelee aikansa radiossa ja Thomaas kysyy kapinallisten lääkintäfregaton johdolta miten he voivat auttaa tilanteessa ja komentona tulee bactan loppuunpumppaaminen ja kaikkien kynnelle kykenevien mukana olevien perheen alusten taisteluun osallistuminen. Thomaas komentaa lapsensa hyökkäämää Imperiumin joukkoja vastaan sillävälillä kun he viimeistelevät pumppauksen. Paniikki leviää kuin maastopalo ja konfliktin keskellä Thomaasin ja Galinin ohjastama tankkeri tuhoutuu ja lapset pakenevat paniikissa paikalta takaisin kotiinsa. Kotona Eno Antan on ottamassa lapset vastaan ja ilmoitaa että Viraxo on rahantoivossa ilmoittanut heidän kotinsa sijainnin Imperiumille. Nopeasti perhe ilmoittaa kaikille työntekijöilleen että nyt on tosi kyseessä, paetkaa ja paetkaa äkkiä. Aeron, Emon, Ace ja Emkay pakkaavat tavaransa nopeasti ja ovat poistumassa hyperavaruuteen kun Imperiumin Star Destroyer hyppää hyperavaruudesta heidän kotinsa viereen. Synkkä ääni radiossa komentaa kaikkia Azzameenin aluksia pysähtymään Keisarin nimessä tai alukset tullaan tuhoamaan. Emon toteaa kylmästi juuri enenkuin pakenee Otana aluksen perässä hyperavaruuteen, ”Ei tänään saappaannuolija!”.

Lapset saapuvat määrättyyn kohtauspaikkaan. Emon ilmoittaa lähtevänsä tekemään tutkimuksia Viraxon suhteen ja ilmoittaa pitävänsä yhteyttä säännöllisesti. Ace, Aeron ja Emkay jäävät yksin avaruuteen ja Aeron ilmoittaa saaneensa Olin Garnilta koordinaatit kapinallislaivaston sijaintipaikkaan. Hetken mietittyään lapset eivät keksi muutakaan keinoa selvitä ja hyppäävät hyperavaruuteen ja saapuvat laivaston viereen. He ilmoittavat keitä ovat ja pyytävät turvaa kapinallisilta. Eräs kapinallisten komentajista tunsi isä Thomaasin ja toivottaa lapset tervetulleiksi avosylin. Ace pestautuu kapinallislaivaston pilotiksi ja Aeron lähtee eräälle kaivosplaneetalle vanhojen Azzameenin perheen työntekijöiden seuraan. Ennen lähtöään Aeron muistuttaa Acea että on tämän ainut pikkuveli eikä halua menettää häntä kuten menetti isoveljensä ja isänsä. Aeron käskee myös olemaan varovainen ja kuuntelemaan mitä kokeneet pilotit sanovat.

Tuon kaiken tapahtuman jälkeen peli siis varsinaisesti vasta alkaa. Olin Garn lennättää sinut koulutustehtävän läpi ja muistuttaa ettei tämä ole kostoa varten vaan tämä on yleisen hyvän tähden. Imperiumi täytyy tuhota että galaksi voi todella olla vapaa. Tämän jälkeen peli sisältää tuttuja ja turvallisia tehtäviä vanhojen osien ystäville.

Herää kysymys jälleen. Mitä pelimekaniikkaan ja ominaisuuksiin sisältyvää hienoutta tässä sitten on?

Peli tukee nyt 3d kortteja joten pehmeämpää grafiikkaa on tarjolla. Samoin äänimaailma on kehittynyt ja radioliikenne vilkastunut. Nyt kapinallispilotit keskustelevat ennaltaskriptattuja dialogeja ja äänet oikeasti kuulostavat erilaisilta. Aeronin seksikäs ääni ja Emonin hassu irkku/skottiaksentin tapainen tuovat oman säväytyksensä peliin. Emkayn konemainen ääni on myös hienon kuuloista ja ääninäyttelijät osaavat asiansa mielestäni todella laadukkaasti. Peliin lisää hienoutta tuo Otana alus jolla kapinallislaivaston tehtävien lomassa lennetään. Otanan suojat ja runko ovat ilmiömäisen kestävät ja alus on kokoonsa nähden todella ketterä. Hieno puoli aluksessa on että siinä on kolme laserkanuunaa jotka ovat tehokkaampia kuin pienemmissä yhden hengen aluksissa. Mukavan lisän tuo myös se että voit antaa Emkayn lentää alusta ja kiivetä jompaan kumpaan Otanan tykkitorneista ampumaan ja puolustamaan. Emkay tekee lentäjänä varsin mallikkaan suorituksen muttei koskaan korvaa sinua itseäsi lentämässä. Tykkitornit voi myös lukita etuasentoon jolloin ne toimivat aluksen laserkanuunoina joissa on se etu ettei niitä tarvitse ladata kuten aluksen yhtä pientä omaa laseria. Tykit voi myös jättää pyörivään asentoon jolloin ne ampuvat automaattisesti lähelle tulevia vihollisia ja täten voit väistellä ja keskittyä melko pitkälle väistelyyn taistelun sijasta. Perheen tehtävät käsittelevät omaa pientä juontaan perheen sisäisistä asioista ja Viraxolle kostamisesta. Onpa mukana petosta ja valheitakin.

Pelin uusia ominaisuuksia on mahdollisuus komentoaluksen hangaarissa valita joihinkin tehtäviin eri rooli. Esimerkiksi briefingissä sanotaan että ryhmä koonidimi blue koostuu pommittajista joiden tehtävänä on pommittaa vaikkapa Imperiumiun Star Destroyer täältä tuonpuoleiseen. Toinen ryhmä on koodinimeltään gold jonka tehtävänä on puolustaa pommittajia ja neutralisoida vihollisen hävittäjäuhka. Hangaarissa saat valita kumpaan ryhmään kuulut joten se tuo hieman vaihtelua tehtäviin, tosin mielestäni tätä ominaisuutta hyödynnetään liian vähän ja liian harvoissa tehtävissä. Oman pienen lisänsä se kuitenkin peliin tuo. Hangaarissa saat myös valita counter measuren alukseesi. Counter measuret ovat siis näitä mitä nykyäänkin hävittäjissä on, joko ilmaan ohjuksen hämäämiseksi koneen takaosasta vapautetaan paperisilppua tai jotain muuta ilman kivasti täyttävää tavaraa. Tai koneen takaosasta laukaistaan pieni valoraketti johon ohjuksen pitäisi sitten hämääntyä ja täten olla osumatta alukseesi. Nuo eivät mielestäni toimineet kovin kaksisesti joten paras keino edelleenkin oli lentää kuin väkkärä ja pyöriä ilmassa hullun lailla, tai yrittää ampua ohjus laserilla ennenkuin se osuu sinuun. Mukana on myös ominaisuus jota oli viety Tie Fighter pelistä eteenpäin. Tie Fighterissa avaruudessa saattoi olla pieni TUG niminen alus jossa oli ohjuksia ja kun telakoiduit tähän pieneen alukseen ja se latasi ohjuksesi tai torpedosi mitä sitten listalta olitkaan valinnut. X-Wing Alliancessa aina kun emoaluksesi oli samalla sektorilla tehtäväsi ainaka kykenit lentämään sen hangaariin ja lataamaan sieltä käsin aluksesi ohjusvarannot täyteen. Ohjaamot olivat nyt ensikertaa oikeasti 3d ohjaamoja ja kykenit nyt katsomaan päätä kääntämällä reaaliajassa hiirellä eri suuntiin. Entisissä peleissä tämä oli toteutettu numpad näppäimillä joka töksäytti määrätyn suunnan kun määrättyä nappia painoi. Samoin toinen ominaisuus mikä keksittiin Tie Fighter peliin oli viety vielä pidemmälle. Kun koneesi päänäytöllä näkyi kohteesi kuva niin , näppäintä painamalla kykenit ottamaan kohteeksi muita kohtia kohteestasi. Esimerkiksi Star Destoyeria tähtäimeen ottamalla ja , näppäintä painamalla tarpeeksi selatessasi sait kohteiksi kuuluisat suojageneraattorit ja niitä ampuessasi näit niiden kunnon prosenteissa merkittynä. Tähtääminen oli siis hieman tarkempaa näin ja kykenit pehmittämään isoja aluksia ja avaruusasemia tähtäämällä ensin ohjuksenlaikaisimeen ja sitten napsimalla muutaman laserturretin pois. Tämä ominaisuus toi peliin hieman lisää taktisuutta ja stretegiaa. Pelin muutama tehtävä jäi jälleen kerran elävänä mieleeni. Eräässä tehtävässä itse Luke Skywalker ja Dash Rendar olivat mukanani. Ja toisessa tehtävässä käytiin varastamassa tämä kuuluisa sukkula Tydirium (Jolla siis Han solo, Prinsessa Leia, Chewbacca, Luke Skywalker ja kapinallisten iskujoukko laskeutui metsäiselle Endor nimiselle kuulle jossa sijaitsi keskeneräisen Death Star II aseman suojageneraattori.). Kuten sarjalta melkein voi odottaa, viimeisin tehtävä on niin eeppisyydeltään kuin faneille suuntautumisellaan yksinkettaisesti MAHTAVA. Sen kummempia pilaamatta sanon vain että tehtävä sijoittuu Death Star II avaruusaseman tuhoamiseen.

Mitkä olivat jälkimainingit? Tuliko jälkijäristyksiä?

Viimeisen tehtävän läpäistyäni ja pelin loppudemon pyöriessä mielessäni oli pienoista helpotusta. Viimeisin tehtävä oli kohtalaisen pitkä ja jaettu kahteen osaan. Helpoksikaan sitä en voinut sanoa, mutta olin selvittänyt sen ja peli oli pelattu läpi. Mielessäni velloi kokoajan ajatus että miten tästä voidaan enää pistää paremmaksi? Milloin tästä yritetään pistää paremmaksi? Internettiä selatessani pettymykseni oli suuri. Virallisella tasolla ilmoitettiin pelin jäävän sarjan viimeiseksi eikä lisäosaa tai jatkoa ole siis tiedossa. Olin pettynyt mutta samalla kiitollinen että olin saanut kokea tämän pelin joka teki kunniaa vanhoille edeltäjilleen ja samalla uudisti sarjaa pilaamatta sitä mitenkään. Pelin julkaisun aikoihin internetissä pelaaminen oli saanut suosiota vahvasti ja myös tämä peli sisälsi siis nettipelin. Pelin internetissä pelattava osa oli minulle vielä kokematonta ja siihen sain uppoamaan noin kaksi viikkoa. Internetpeli vain valitettavasti katkoi yhteyttään servereihin useasti ja oli selvästi hieman keskeneräisen oloinen tekele joten en jaksanut sitä kauaa pelailla. Myöhemmin peliin tuli päivitys joka korjasi internetongelmia ja muutaman typon pelin teksteistä. Yhdessä tehtävässä myös tehtävän kykeni suorittamaan läpäisemättä varsinaista mission objectivea. Tämänkin päivitys korjasi. Itseäni ei internetissä lentely kuitenkaan enää kovin kiinnostanut joten patsi oli tervetullut muiden korjaustensa takia. En ole nykyäänkään kauhea internetissä pelaaja joten tuo oli varmaankin alkusoittoa nykypäivään.

Kuten edeltäjiäänkin, tätä peliä voin suositella todella lämpimästi avaruussimulaattoreiden ja lentosimulaattoreiden ystäville. Kunniakas lopetus kunniakkaalle sarjalle. Hail Star Wars, hail George Lucas, hail Lawrence Holland ja muut pelien tekemisessä mukana olleet.

Ja jos joku nyt ihmettelee miksi välistä puuttuu X-Wing Versus Tie Fighter (Ilmestyi siis Tie Fighter cd-rom version ja X-Wing Alliancen välissä.) pelin ja sen lisäosan arvostelu, syy on yksinkertainen. En koskaan omistanut kyseistä peliä ja pelin ilmestyessä vuonna 1997 en omistanut tietokonetta jossa se olisi toiminut. Joten olen valitettavasti missannut kyseisen pelin aivan täydellisesti ja en ole saanut sitä käsiini myöskään tähän päivään mennessä muutakuin demoversiona jota en saanut koskaan toimimaan kunnolla. Pelin uusi hieno ominaisuus oli nettipeli ensimmäistä kertaa Star Wars lentosimulaattorien historiassa. Mukana oli myös käsittääkseni jonkinmoinen yksinpelikampanja, mutta peli keskittyi nettipelaamiseen enemmän. Luonnollisesti pelin grafiikat olivat myös vanhojen pelin jäljiltä hieman uusitut.

Jos nykyään sinua kiinnosta kyseiset pelit niin suosittelen kokoelmaa X-Wing collector series joka sisältää pelit X-Wing cd-rom version ja Tie Fighter cd-rom version (Molemmat kulkevat myös nimellä Collector's Edition.) ja mukana tämä toimimattomaksi julistamani (tai sitten vain en osaa) X-Wing Versus Tie Fighterin Flight Schooliksi nimetty demo. Molemmat X-Wing ja Tie Fighter pelit ovat uudelleenjulkaisuja X-Wing Versus Tie Fighter pelin grafiikkamoottorilla. Windows XP:n ilmestyttyä tuokin pelipaketti on siirtynyt aika pitkälle toimimattomien joukkoon. Itse en ainakaan saanut pelejä toimimaan koskaan tarpeeksi hyvin ja luotettavasti että pelaamaan olisin ryhtynyt. Jonkinsortin korjauspatseja toki oli internetissä liikkeellä, pääasiassa fanien tekemiä mutta niidenkään kanssa pelit eivät mielestäni toimineet tarpeeksi vakaasti. X-Wing Alliance toimii Windows XP:n alta itselläni ainakin todella hyvin ja olen monesti sitä pelannutkin uudemmilla koneillani. Valitettavasti pelien ikä alkaa näkymään saatavuudessa joten en yhtään ihmettelisi jos pelejä ei nykyään enää ole saatavilla mistään uutena ja harvoista paikoista edes käytettynä. Waretuksesta puhumattakaan.

En tiedä saitko näistä teksteistä mitään irti ja jos sait niin muistini voi pettää sen verran että muistan asioita väärin peleihin liittyen joten jokin ominaisuus tai uusi hienoksi toitottamani asia voikin olla vanhasta pelistä jo tuttu. Aika kuitenkin kultaa muistoni ja olen hyvin kiitollinen näille peleille että sain viihtyä niiden seurassa. Suuria tunteita ja satoja pelitunteja. Kiitos.

The World Is Yours. Reiveni Out.

Retro - Tie Fighter - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.

2007-11-23T04:39:00.000-08:00

Kuten X-Wing pelin arvostelussa mainitsin nyt on vuorossa Tie Fighter joka ilmestyi megasuosion saaneen isoveljensä vanavedessä vuonna 1994. Peliltä odotettiin hirveitä määriä asioita ja mielestäni peli täytti ja ylitti odotukset täydellisesti. Toisin kuten viimepelissä, tässä olitkin Imperiumin riveissä pilottina. Hieno puolenvaihdos ei saanut sinua tuntemaan syntiä ”hyljätessäsi” kapinallislaivaston, pikemminkin se herätti ajatuksen ”Tämäpä mielenkiintoista.”.

Onko tämä sitä samaa vai täysin eriä mihin olen tottunut?

Ensimmäisestä peliminuutista lähtien pelin mekaniikka tuntui hienolta ja tutulta. Mitään ei oltu muutettu huonompaan suuntaan. Nyt kykenit katsomaan z näppäintä painamalla kohteena olevasta aluksesta tarkempia tietoja, kuten esimerkiksi minne se oli menossa, miten kauan sillä kestää mennä sinne minne ikinä olikaan suuntaamassa, onko se hyppäämässä hyperavaruuteen vai juuri tulemassa sieltä, suunnitteleeko se hyökkäystä jotain omaa alustasi vastaan. Ehdottomasti kätevin uudistus oli kuitenkin enter napin painaminen jonkin aluksen ollessa kohteenasi, tämä painallus hidasti aluksesi automaattisesti toisen aluksen nopeuteen, tai vastaavasti nosti nopeuttasi vastaamaan kohteenasi olevaa alusta. Se toi kaksintaisteluista huomattavasti mielenkiintoisempia kun vain enteriä painamalla sait kaikki koneesi tehot kerralla kuntoon, kykenit siis keskittymään paremmin vihollisen tuhoamiseen. Muita uudistuksia oli 3d kartta. Space näppäintä painamalla karttaruudussa, kartta muuttui 3d malliseksi, tällä itseni kohdalla ei ollut niin isoa merkitystä sillä olin kiintynyt mielestäni selkeämpään 2d malliseen karttaan. Grafiikkaa oli tietysti myös viilattu hieman ylöspäin, samoin aluksia oli mallinnettu enemmän. Ohjuksia oli pari kappaletta lisää, tosin peli antoi harvoin käyttää niitä, mikä oli mielestäni hyvä asia sillä siten oppi käyttämään lasereita jotka ovat mielestäni pelin perusaseina korvaamattomat. Ohjuksilla kykeni tuhoamaan toki isoja- ja keskikokoisia aluksia äkäisesti. Mutta mielellään niitä ei tuhlannut pieniin yhden miehen aluksiin, jotka putosivat muutamista laserosumista.

Hieno lisä oli myös ns sivutehtävät. Briefing huoneessa oleva Imperiumin Officer kertoi sinulle mitä tehtävässä piti tehdä sen läpäisemiseksi. Huoneen alareunassa pienten ovien takana oli joissakin tehtävissä huppuun ja jonkinlaiseen viittaan kääriytynyt mies joka sanoi olevansa Keisarin salaisen palveluksen jäsen. Tämä mystinen kaapuhemmo pyysi joissakin tehtävissä tuhoamaan äkkiä jonkin aluksen, tai tunnistamaan toisen aluksen. Olipa mukana myös alusten disablointia joka tapahtui ionikanuunoilla. Kanuunat olivat kuin laserkanuunat mutta valkoista ja sinertävää ampuvia jotka söivät alusten system kohdan nollille eli pysäytti aluksen moottorit ja laitteet ja jätti sen leijumaan avaruuteen. Sen jälkeen jokin pienehkö kuljetusalus yleensä korjasi paikalleen jämähtäneen aluksen talteen ja hyppäsi hyperavaruuteen, toki näitä tehtäviä oli myös X.Wing pelissä, mutta siitä pelistä ei sivutehtäviä löytynyt. Ionikanuunat löytyivät molemmissa peleissä vain määrätyistä aluksista. Tehdessäsi tuon mystisen kaapuhemmon antamia secondary objectiveja tarpeeksi sinut valittiin keisarin salaiseen palvelukseen ja sait käteesi tatuoinnin, jota aina tehtäviä lisää suorittamalla päiviteltiin. Hieno lisä ja lisätekeminen tehtävissä toi aina omaa jännitystään. Mukana oli myös secret objectiveja joita ei yllättäen kerrottu missään, yhtäkkiä vain ääni sanoi kesken tehtävän ”Secret objectives completed!”, debriefingissä sitten näki mitkä nämä objectivet olivat olleet. Eli pelissä oli uudelleenpeliarvoakin jos tahtoi läpäistä sen täydellisesti.

Täällä Red five... Eikun Omega 5 reporting in!

Alussa oli pelonsekaisia tuntemuksia joutuessaan Tie Fighterin puikkoihin. Alku oli hieman hankalahkoa X-Wingiin tottuneelle koska kapinallisten jokaisessa aluksessa on suojat. Imperiumin perushuttutaistelijoissa joita ovat: Tie Fighter (yllättäen), sen nopeampi ja tuhovoimaisempi serkku Tie Interceptor neljällä lasertykillään ja Tie Bomber joka yllättäen oli kestävärunkoinen, hidas kuin jäinen etana, mutta kantoi ison kasan ohjuksia mukanaan. Myöhemmin pelissä sait vihdoinkin lentää X-Wingissä pelkäämääni Assault Gunboattia. Tämä Imperiumin suojilla ja ionikanuunoilla varustettu laite kantoi saman verran ohjuksia kuin Tie Bomber ja kesti järkyttävät määrät lämiskää niin suojiensa kuin runkonsa puolesta, olipa se piru kohtalaisen ketteräkin vielä.

Mistäs sitten Imperiumi on tehty? No tietysti luopioista ja kapinallisvihasta!

Pelin juoni oli lyhyydessään ja ytimekkyydessään, kapinallisten täytyy kuolla. Tuota nyt osasi jokainen Star Wars elokuvia katsellut oivaltaa. Lisäksi juonikuvioihin oli heitetty pettureita komentajia jotka päättivät kääntyä Imperiumia ja Keisaria vastaan. Alkuperäinen peli käsitti lähinnä Harkov nimisen komentajan hyppäyksen kapinallisten kelkkaan. Valitettavasti Harkov jäi kiinni ja vietti hetkisen suljetussa huoneessa Dart Vaderin kanssa. Tietysti myös tuhottiin kapinallisten tukikohtia avaruudessa ja siinä samalla alus jos toinenkin. Olipa mukana myös tehtävä joka on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sain lentää Darth Vaderin siipimiehenä eräässä tehtävässä. Ja kuunnella kohinaa ja tuota mekaanista ääntä kun Vader jakoi komentoja rautaisella otteellaan. Olin taivaassa. Peliin tuli toki myös kasa lisäosia jotka pidensivät vielä entuudestaan pitkää peliä megalomaanisiin mittoihin. Ensimmäinen lisäosa oli nimeltään Strategic Warfare jossa komentaja Zaarin sabotoi Imperiumin hävittäjätehtaita ja varastaa uuden prototyyppimallin itselleen. Toinen lisäosa oli nimeltään T/D Technology, tämä lisäosa kertoi Tie Defender mallisen aluksen valmistamisesta ja sen turvaamisesta. Yllättäen tihutöitään tekemässä oli komentaja Zaarin joka tahtoi Keisariksi Keisarin paikalle. Kolmas lisäosa oli nimeltään New Threats, joka kertoi, yllätys yllätys komentaja Zaarinin hänelle uskollisten joukkojensa tuhoamisesta. Imperiumissa kun suvaitaan pettureita vielä vähemmän kuin kapinoivia teinejä hienoissa suojilla varustetuissa, alivarustelluissa aluksissaan. Kuten X-Wing pelistäkin, tästäkin julkaistiin cd-rom versio vuonna 1995, jossa oli lisänä vielä kolme ”episodia” eli lisäosaa. Neljäs lisäosa oli nimeltään Hunt for Zaarin jossa tämä petturi vihdoinkin kohtaa kohtalonsa eli kuoleman. Viides lisäosa oli nimeltään Prelude to Endor joka käsitteli Bothan vakoojien ja kapinallisten yhteyttä. Lisäosa sijoittui siis elokuvissa Episode 5 ja Episode 6 väliin. Kuudes ja viimeisin lisäosa oli nimeltään The Emperor's Will. Tämä lisäosa käsitteli Death Star II avaruusaseman rakentamista. Peli päättyy ironisesti kommentteihin jossa kerrotaan että Imperiumi on vahva ja me odotamme Keisarilta myöntymystä että kapinalliset ovat tuhottu Endorissa. Hieman salaa toivoin että tuo peli olisi antanut Imperiumin voittaa, mutta samalla olin iloinen että se oli uskollinen elokuvien juonelle. Cd-rom versio pelistä sisälsi myös korkeamman resoluutiion pelille, vanhan 320x200 resoluution sijaan vaihtoehtoina kykeni käyttämään 640x480 resoluutiota joka toimi 486 myllyssäni todella hienosti. Äänet olivat samaa laatua musiikillisesti ja puheellisesti kuin X-Wing pelissäkin.

Ja lopputuomio on?

Peli oli todellakin kuin unelmien täyttymys X-Wingin jälkeen. Uusia tehtäviä kymmenittäin ja uusia aluksia jotka olivat kaikki ohjaamoltaan yhtä erilaisia kuin kapinallistenkin aakkosalukset. Lisättyjä asioita jotka kaikki toimivat pelin kanssa juonellisesti ja pelimekaniikallisesti. Peli kasvatti vielä entuudestaan suosiota maailmalla ja mielestäni Tie Fighter oli piirun verran parempi kuin X-Wing. Kuten edellistäkin peliä suosittelen myös tätä kaikille lentosimujen ystäville. Ensin kuitenkin kannattaa pelata X-Wing läpi ja sitten vasta siirtyä Imperiumin puolelle niin huomaa sen miten peli on laajentunut ja parantunut. Seuraavaksi listallani on X-Wing Alliance, peli joka kuuluu ehdottomasti listalle maailman parhaimmat pelit. Siitä kuitenkin myöhemmässä vaiheessa.

The World Is Yours. Reiveni Out.

Retro - X-Wing - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.

2007-11-22T10:45:00.000-08:00

Tämänkertainen tuulahdus historiaan sijoittuu rakkauteeni Star Wars elokuviin ja sen sarjan peleihin. Star Wars maailma (myös universumi nimeä käytän) on mielestäni nerokkuudessaan yksinkertaisesti mykistävä paikka. Se on oma pieni universuminsa tuolla kaukana kaukana jossakin. Arvostan myös J.R.R Tolkienin luomaa Keski-Maata todella paljon. Kumpainenkin George Lucasin ja J.R.R Tolkienin mielikuvitusmaailma on minulle yhtä tärkeä. Nyt keskityn kuitenkin peliin joka räjäytti tajuntani ollessani kasvuiässä muuhunkin kuin sivuttaissuuntaan. Peli on X-Wing ja sen lisäosat.

Hieman sivuuttaen tarinaa kerron miten pääsin jyvälle näistä peleistä. Äitini on perhepäivähoitaja ja eräs perhe joka toi tyttöään ja poikaansa hoitoon meille sattui joskus näkemään minut tietokoneen kimpussa pelaamassa pelejä. Perheen isä oli kova pelien fani myös, joka huvitti silloista sulkeutunutta maailmankatsomustani, perheen isä ja pelaa, ei toimi. Mutta hetken hänen kanssaa puhuessani huomasin että tämä mies oli tosissaan ja tahtoi kiikuttaa minulle kasan pelejä johon tietysti sanoin kohteliaasti eli kyllä kiitos. Yksi peleistä oli vuonna 1993 julkaistu X-Wing. Pelasin sitä hetkenaikaa hiirellä kunnes tajusin että joystick oli pakko-ostos tuon pelin täydellisestä nauttimisesta. Keräsin pienet viikkorahani ja säästöni kasaan ja juoksin silloin vielä Raumalla olevaan Anttilaan. Ostin hieman yli 100 markkaa maksaneen joystickin jonka merkki on ajan siipien havinassa unohtunut, kohtalaisen suosittu merkki kuitenkin. Päästessäni kotiin kytkin ilotikun koneen persaukseen ja siitä alkoi koukutukseni kyseisiin lento”simulaattoreihin”.

Pelihän on nerokkuudessaan kuin huumetta Star Wars faneille. Pääset lentelemään kapinallisten kuuluisalla X-Wing aluksella ja muilla kapinallisten käyttämillä aluksilla kuten esimerkiksi: Y-Wing, A-Wing, Z95 Headhunter (alus josta kehitettiin X-Wing) ja B-Wing. Pelin ultimaattisena juonena on tietenkin Death Starin eli Imperiumin mahtavan voiman ja kyrväkkyyden tiivistymän tuhoaminen. Kyseessähän on siis tämä kuuluisa pallonmallinen avaruusasema joka kykeni tuhoamaan kokonaisia planeettoja vihreällä säteellään. Aloitat pelin nuorena pilottina huonolla sotilasarvolla, eli olet kapinallislaivaston mokkeri. Hiljalleen kohoat arvoja ja saat mukaasi jopa omia siipimiehiä joita voit pelissä käskyttää. Alukset ja pelin grafiikka oli todella kaunista aikoinaan. Tasaista huminaa pitävät koneet olivat taidokkaasti mallinnettu alkuperäisten näköisiksi. Ruudulla oli paljon toimintaa samaan aikaan eikä peli koskaan tuntunut kokevan nykypelien ongelmaa eli pätkimistä ja ruudunpäivityksen laskemista. Se toimi 486 koneellani todella sujuvasti ja hienosti.

Pelin edetessä ja sotilasarvosi parantuessa ja tehtävissä suorittamista teoistasi kykenit saamaan erilaisia mitaleita joita kykenit ihailemaan omasta hienosta mitalien säilytyskotelostasi. Olin ylpeä itsestäni kun eräässä tehtävässä ansaitsin Calidorian Crescent nimisen mitalin. Mitali oli yksi pelin korkea-arvoisimmista mitaleista. Tehtävissä oli useasti alusten tunnistamista ja määrättyjen alusten tuhoamista ja omien isojen alusten puolustamista ja suoria hyökkäyksiä. Olipahan mukana myös saattotehtäviäkin. Tehtävät eivät missään vaiheessa toistaneet itseään ja olivat taidokkaasti tehdyt. Ehkä mieleenpainuvinta koko pelissä oli kun sai lentää Rogue Squadronissa eli samaisessa missä legendaarinen Luke Skywalker lensi. Samalla numerolla kun Luke Star Wars episode 4 elokuvassa eli ensimmäisessä Star Wars elokuvassa. Numerohan on kuuluisa Red 5. Ja Red 1 oli tietysti pelissä Luke itse. Ja tehtävän tarkoitushan tietty oli tuhota Death Star, eli se kuuluisa Trench run jota pidetään yhtenä elokuvahistorian klassisimpana kohtauksena. Ainakin minä itse pidän.

Jumalaisen vaikea mutta silti mahdollinen tehtävä päätti pelin nimeltä X-Wing. Pelin äkkinäinen suosio synnytti kaksi lisäosaa tuohon peliin. Lisäosien nimet olivat Imperial Pursuit, jonka juonena oli löytää uusi tukikohta Death Starin tuhoutumisen jälkeisenä aikana. Toinen lisäosa oli nimeltään B-Wing, joka esitteli kapinallisten uuden raskaan yhden miehen pommittajan joka korvaisi vanhemman Y-Wing hävittäjän. Jokainen lisäosa oli samalla huolella tehty kuin alkuperäinenkin peli ja täten se pidensi pelin ikää huomattavia määriä.

Pelin kontrollit olivat aluksi jumalaisen vaikeat. Erilaisia näppäinkomentoja oli melkein koko näppäimistön verran ja joskus komennot vaativat vielä esimerkiksi ctrl tai shift napin painalluksen samalla kun painoi jotain kirjainnappia näppäimistöltä. Epäilyistä huolimatta ne olivat toimivat ja opin ne äkkiä. Hieno lisä kontrolleissa oli siipimiesten erilainen käskyttäminen. Vakavasti aluksensa ruttuun saaneen siipimihen voi käskyttää hyppäämään hyperavaruuteen ja palaamaan takaisin suojassa olevalle lippulaivalle jotta tehtävässä olisi yksi miinus vähemmän. Jos perässäsi oli monta Imperiumin alusta kykenit komentamaan siipimiehen tulemaan avuksesi. Samoin siipimiehet voi komentaa hyökkäämään yhden määrätyn kohteen kimppuun jos tarvittiin rutkasti tulivoimaa. Siipimiesten tekoäly toimi kohtalaisen hyvin ja eivät nämä bittipilotit tapatteneet itseään kovinkaan usein, varsinkaan jos pidit huolen siitä ettei viholliskoneita ollut niiden perässä monia. Joissakin tehtävissä tämä oli pakollista sillä yllättäen viimeisillä minuuteilla hyperavaruudesta hyppääkin Star Destroyer joka on yksi imperiumin laivaston suurimmista aluksista ja yksin lähes mahdotonta tuhottavaa, joten kaikki apu oli tarpeen välillä.

Viholliskoneetkin osasivat väistellä ja lentää ja hyökätä joukoissa yhden kimppuun. Joissakin tilanteissa Tie Fightereita oli avaruudessa kuin ampiaisia sohaistessasi ampiaispesää. Ja ketteriäkin ne perkeleet vielä olivat, heikkoja tosin, suojageneraattoreita eivät raukat omistaneet (onneksi). Omassa aluksessa oli kolme virtalähdettä: suojat, laserit ja moottorit. Kolme palkkia väreinään Vihreä (suojat) punainen (laserit) ja sininen (moottori) f10-f12 nappeja painamalla kykeni säätämään virtalähteiden tehoja. Jos laserit loppuivat niin kykenit uhraamaan suojia niiden lataukseen tai vastaavasti moottoritehoa eli aluksesi ei kulkenut niin kovaa. Olit siis aika helppo maalitaulu. Hyvin pian peliä pelatessa oppi säätämään noita kolmea palkkia niin ettei paniikkitilanteita tapahtunut. Suojat ja laserit latautuivat ja aluksen hitaus ei haitannut ultimaattisten väistöliikkeiden ollessa hallinnassa. (Lesotusta havaittavissa) Hieno lisä pelissä oli R2 yksikkö joka on siis astromekaaninen droidi, kaikkien rakastama sinivalkoinen pönttö joka piipitteli selkäsi takana. Aluksen suojien kuluessa loppuun ja rungon ottaessa vauriota vihollisen ohjuksista ja lasereista, jokin aluksen osa voi vaurioitua hetkeksi käyttökelvottomaksi. Jos hyvä tuuri kävi se oli laserit jotka vaurioituivat, urhea pieni droidi takanasi ilmoitti valikkoon korjausajaksi esimerkiksi 46 sekuntia ja laserisi olivat tosiaan poissa pelistä tuon aikaa. Hieno lisä oli myös ohjaamon hajoaminen. Mittaristot ja kaikenmaailman valot ja näyttötaulut tarpeeksi raiskausta saadessaan halkeilivat ja menivät täten käyttökelvottomiksi. Itkun oli lähellä kun et nähnyt suojiesi tai laserin tehotasoa, saatika tärkeintä, missäpäin vihollisaluksia oli. Suurin kirous mitä kykenit saamaan niskaasi oli kun suojat ja moottorit levisivät, sainpa kerran jos toisenkin tuon ilmoituksen niskaani ja yhteensä korjaus kesti yli viisi minuuttia ja sitten vielä hajosi ohjaamon mittaristot ja näyttötaulut kaupan päälle, joten se tehtävä oli osaltani menetetty.

Pelin kartta oli hieno ja käytännöllinen. Siitä näit tarvittaessa kaikki alukset mitä sillähetkellä sektorissa missä olet oli. Omat näkyivät vihreinä ja vihollisen koneet punaisina ja neutraalit näkyivät sinisinä.

Äänet ja musiikki olivat tuttua huttua elokuvista. Musiikki oli hienon kuuloista midimuodossa ja Lucas Artsin keksintö Imuse toi aina toiminnan alkaessa toiminnallisempaa musiikkia ja toiminnan loputtua hieman rauhallisempaa lentelymusiikkia. Systeemi toimi hienosti ja toi peliin rutkasti lisää tunnelmaa. Siipimiesten kommentit olivat kohtalaisen hyviä ja ääninäyttely pelissä muutenkin hienoa. Ensimmäinen versioni pelistä oli diskettiversio jossa puhuttuja tehtävien briefing osuuksia ei ollut. Heti collectors editionin ilmestyttyä cd-rom formatissa vuonna 1994, päätin ostaa sen ja voi pojat että oli hienoa kuunnella puhuttuja briefingejä ja parempilaatuista musiikkia.

Pelisarjan onnistunut jatko-osa Tie Fighter, kuten pelisarjan ilmeisesti joutsenlauluksi jäänyt, X-Wing Alliance tullaan myös käymään läpi blogissani. Ne kuitenkin ovat vasta valmistuksen alla .

Suosittelen näitä pelejä kaikille ketkä hiemankin pitävät lentopeleistä. Realismia esimerkiksi tuulen vaikutusta koneeseen saatika painovoimaa on turha odottaa. Pelihän sijoittuu George Lucasin itsensä sanomaan paikkaan, jossa hänen omat luonnonlakinsa pätevät. Universumiin, jossa avaruudessa voi räjähdellä ja laserit ovat pätkittyjä ja painovoimankin lait on pistetty uusiksi.

Ja kuten huomaatte en aio antaa mitään pisteitä peleille. Enkä käydä läpi grafiikkaa tai ääntä erityisemmin. Minulle pelissä on tärkeää pelin tarina ja sen vetovoima. Uniikkiuskaan ei ole pahasta sillä nykyään pelimarkkinoilla on valitettavan iso määrä pelejä, joista puuttuu se oma jokin kokonaan, mutta siihen en nyt ala menemään.

The World Is Yours. Reiveni out.

Retro - Doom - Mietteitä rakkaimmasta pelistäni.

2007-11-21T17:05:00.000-08:00

Vuosi taisi olla jotain 1994 paikkeilla. Ensimmäinen pelikeskukseni, Amiga 500 oli myyty eräälle kaverilleni ja tilalla pöydän nurkassa komeili hieno Olivetti merkkinen 66Mhz 486 DX2 valmispakettikone. 8 megaa keskusmuistia, 420 megainen kovalevy, CD-asema ja tietenkin sävyihin sopiva harmaa diskettiasema. Kone haisi uudelle ja tuntui uudelle, se oli uusi. Niin käyttöliittymältään kuin iältäänkin. Kaverit tulivat käymään mukanaan kasa diskettejä. Survoivat levykkeitä vuoronperään sisään ja minulla oli kasa pelejä joista yksi loisti ylitse muiden. Se peli oli Doom. Tämä tekstinpätkä kertoo erään kaikista rakkaimman pelini ja minun alkutaipaleeni. Mukaan laitan myös muiden Doom sarjan pelien kokemuksia ja tuntemuksia mitä ne minussa ovat herättäneet.

Istuessani pimeässä nurkkauksessa kuulokkeet päässä ja kirjoittaessani pelin aloituskäskyn olin pudota tuolilta. Musiikki iski, samoin alkukuva. Valikoiden valitsin oli pääkallo, samoin valikot punaiset, olin haltioissani. Äkkiä new game ja vaikeustasoksi too young to die. Erilainen musiikki ja ne grafiikat, olin pakahtua innostuksesta. Loppu tuosta onkin jo aika pitkälle historiaa. Muistan vaikeuteni näppäimistöllä ohjaamiseen. Amigalla olin tottunut joystick tyyliin ja se oli tosiaan iskostunut aikasen verran pitkälle motoriikkaani. Hiljalleen totuin ohjaukseen ja kokonainen kesäloma vierähti tuon pelin pauloissa.

Koulun alettua taas kuten pitääkin, kaverini ilmoitti että hänellä on yllätys minulle. Päivän jälkeen hän saapui luokseni kasa diskettejä kourassaan jälleen kerran ja lykkäsi ne vuorotellen sisälle koneeseen. Kansion dossissa hän nimesi nimellä Doom2. Olin vielä enemmän innoissani kuin ensimmäisestä Doomista. Pelasimme tuota jatko-osien kuningasta monta monituista tuntia vuorotellen aina taso kerrallaan. Ihastelimme ja pelkäsimme pelin hirviöitä. Uusi ase oli jokaisen pikkupojan suosikki, vierekkäispiippuinen haulikko. Ensimmäisen Doomin klassista moottorisahaa unohtamatta. Ja jälleen kerran loppu tuostakin on historiaa. Palailen tuon tuosta siihen tunteeseen jota nuo kaksi peliä minulle toivat. Olen päässyt lähelle muutaman pelin kanssa sitä tunnetta, mutta luulen että tämä oli once in a lifetime kokemukseni. Kuin ensirakkaus, en kykene unohtamaan sitä milloinkaan. Toki pelasin myös muita pelejä PC:lläni mutta silti tasaisin väliajoin pelasin Doomit läpi.

Nykyään kun katson Doomia saan sen saman hymyn huulilleni ja sen pienen pojan ajatusmaailman päähäni. Peli ei nykyään ole kaunis mistään kohtaa, paitsi minun silmilleni ja muille sen ajan pelien faneille. Ja tiedän että siitä on tehty lähdekoodin julkaisun jälkeen tuhansia ja tuhansia erilaisia modeja ja wadeja joita on internet pullollaan. Siltikään ei yksikään niistä kykene voittamaan noita kahta alkuperäistä wadia jotka tulivat Doom 1 ja Doom 2 pelien mukana. Olen ajansaatossa koittanut muutamaa modia jotka ovat olleet omiaan toistensa joukossa. On ollut hiirellä tähdättäviä, on aivan uusia 3d malleja käyttäviä, uusia ääniä, uusia ties mitä, lista on loputon.

Final Doomin saapuessa innostukseni oli hieman laantunut, jotenkin tiesin ettei niiltä wadeilta jotka pelin mukana tulivat voinut odottaa kovin isoja, ja olin oikeassa. Tasot olivat todella hienoja ja laajoja. Helvetillinen määrä monstereita ja vielä isompi kasa panoksia. Se viihdytti oman aikansa muttei koskaan noussut mielessäni alkuperäisten doomien yli. Toivoin todella että tämä olisi viimeinen rahastus Doomin nimellä. Valitettavasti olin väärässä.

Tapaus Doom 3... Ensimmäiset kuvat pelistä nähtyäni olin hieman sekavissa tunteissa. Peli näyttää kyllä niin hienolta kun siihen aikaan vuonna 2004 sai odottaakin, mutta pimeyttä oli mielestäni jotenkin liikaa. Ajattelin että kuvia on varmaankin käsitelty jotenkin tummemmiksi, tai näyttöni on säädetty liian tummalle. Ensimmäisten ja kolmannen Doomin välillä olin ostanut tehokkaamman koneen ja ehtinyt senkin vaihtamaan vieläkin tehokkaammaksi. Koneen ostovuosi taisi olla 2002 nujakoilla. Sen verran vanhentunut se kuitenkin oli että Doom 3 minimivaatimukset täyttyivät juuri ja juuri, joten päätin kokeilla peliä. Ensimmäiset minuutit peli tuntui ihan varteenotettavalta, muttei Doomilta. Eräässä kohdassa peliä eräs portti erääseen paikkaan aukeaa ja eräitä otuksia tulee sieltä eräästä paikasta erääseen toiseen paikkaan. Eräs henkilö eräiden aseiden kanssa sitten lähtee ihmiskunnan viimeisenä toivona tätä erästä porttia kohti ja meneepä sen sisällekin ja pääsee tähän erääseen kuumaan paikkaan jolla pelotellaan pikkulapsia pyhäkouluissa. Samaa juonikuviota siis kuin ensimmäisetkin osat. Siitä olin hyvilläni. Ja tämä kohtaus oli mielestäni kohtalaisen hieno. Kunnes peli eteni ja pimeys valtasi kaiken paikan. Viisas marinemiehemmepäs ei osaakkaan käyttää taskulamppua tai ei omaa hienosa taisteluhaarniskassaan valoa joten se on joko lamppu tai ase ja hirviöt määräävät että se on ase. KOKO peli oli tuota lampun ja aseen vaihtamista. Ollaan tulevaisuudessa eikä ole avaruusasemalla teippiä tai aseisiin saa valoa kiinni. Jokainen huone jossa oli ase keskellä lattiaa, menit aseen viereen ja poimit sen ja tiesit mitä seuraa. Huone pimenee tai muuttuu punaiseksi ja mörköjä lappaa vasemmalta ja oikealta katosta ja lattiasta kimppuusi. Ja peli oli suurinpiirtein tätä lampun ja aseenvaihtoa ja huoneiden punaiseksi muuttumista ja ovien avaamista. Toki jotkut kauhuelementit pelissä olivat ihan hienosti toteutettuja ja peli tosiaan oli kohtalaisen kaunista katsottavaa low end koneellanikin, pyörikin juuri ja juuri pelattavasti. Olin pettynyt. Väkinäistä Doomin nimellä rahastusta ja väkinäistä kauhua sisältävää roskaa. Doom 3 jota ei koskaan mielestäni olisi pitänyt tulla, oli tappanut jotain sisältäni.

Aika ajoin pelaan vanhoja Doomeja vieläkin nykyisellä koneellani. Olen kuitenkin siirtynyt nykyään enemmän konsolipelaajaksi mutta pc pelaamisen juuret ovat vahvat minussa. Voisin sanoa että parhaimmat pelikokemukseni tähän asti elämässäni olen kokenut pc koneilla.

Tässä tämä ensimmäinen lisäykseni. Ei niinkään arvostelu vaan kasa kokemuksia ja tunteita mitä rakkain pelini minussa herätti. Teksti voi olla hieman sekavaa ja saatan hyppiä asioista asioihin mutta toivottavasti pääpointti tulee selville.

The world is yours. Reiveni out.

Hello and welcome! Eli tervehdys ja tervetuloa!

2007-11-21T01:18:00.000-08:00

Olen plagioinut suunnattomasti elämäni aikana erinäisiä asioita. Nyt kuitenkin päätin plagioida erästä ystävääni ja paukauttaa peliblogin tänne. Elikkä tulevaisuudessa jonkinsortin arvosteluja mieheltä joka sanoo itseään pelaajaksi.

Laitteet joita omistan tällähetkellä: PS2, PS3, PSP, Gamecube, Wii DS Lite ja PC (luonnollisesti). PC ei ole kovinkaan nykyraudan tasolla joten konsolit ovat pääpelilaitteitani nykyään.
Eli näiden laitteiden peliarvosteluja tiedossa siis. Jännittävää.

Arvostelen ja kerron mielipiteitäni niin vanhoista kuin uusistakin peleistä. Ylipäätään peleistä joita minulla on tai on joskus ollut ja pelejä joista pidän. Saattaapa mukaan eksyä jotain yleispätevääkin jorinaa, tai mielipiteitä esimerkiksi suuresta pahasta, eli pelisensuurista joka mielestäni on yhtä hyödyllistä ja käytännöllistä kuin auto missä ei ole renkaita. Siihen nyt kuitenkin keskittymättä varoitan jo alkuvaiheissa, päivitystahti voi olla hidasta (lue: se on hitaampaa kuin kilpikonnien seksi pohjoisnavalla) mukana on välillä myös aimo annos "huumoria" ja sarkasmia. Joten tosikoille voin todeta että minäkin rakastan teitä. Oletetaan tietty että tätä joku lukee joskus. Muukin kuin arvon herra Viper7.

Mutta sen pidempiä esittelyjä ja lätinöitä pitämättä. Tervetuloa!

Ps. Kuten huomaatte, en ole mikään äidinkielen nero. Joten tekstitä _TULEVAT_ sisältämään virheitä/vääriä aika- ja/tai sanamuotoja, sekä muita asioita.