lauantai 25. lokakuuta 2008

Half-Life - Muistelo


”Puoliintumisaika (engl. Half-Life) on aika, jonka kuluttua puolet radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi. Biokemiassa puoliintumisajaksi nimitetään aikaa, jonka kuluessa puolet aineen molekyyleistä on hajonnut elimistössä.” - http://fi.wikipedia.org/wiki/Puoliintumisaika

Tälläkertaa havisemme historian tuulien vietävänä vuoteen 1998. Tuona armon vuonna allekirjoittanut sai hienon uuden Pc koneen ja samana vuonna ilmestyi Valve Softwaren tekemä, maailmanlaajuisesti ~ 8 miljoonaa kappaletta myynyt Half-Life. Tässä kokemuksia ja tunteita joita peli herätti minussa. Tämä kyseinen peli on minulle erityisen rakas vieläkin ja pelaan sitä todella mielelläni vaikka tiedän sen täysin ulkoa. Samanlaista efektiä olen kokenut mm. Doom pelien ja Fallouttien kanssa. Fallout 3 is near so near....


Not so Free Man


Gordon Freeman tai sorkkarauta tuskin kaipaavat sen suurempia esittelyjä, tässä kuitenkin alku pähkinänkuoressa. Peli alkaa siis Gordon Freeman nimisen tiedemiehen silmien takaa, olet pienessä junantyylisessä kuljetuskopissa matkalla kohti työpaikkaasi, myöhässä tietenkin. Naisen ääni löpisee ja höpisee ties mitä mainosta ja ylistystä työpaikkasi Black Mesan puolesta ja saat ihailla ympäristöäsi vapaasti. Kohtalaisen pitän matkan kuljettuaan vaunu pysähtyy ja vartija on sinua vastassa tervehtimässä ja muistuttamassa myöhässä olemisesta. Ovi auki ja kohti vastaanottopöytää jossa toinen tuskastunut vartija ilmoittaa että sinulle olisi kasa viestejäkin mutta koneet ja kaikki on juntturassa, joten niitä ei juuri tähän hätään löydykkään. Saat myös muistutuksen että testikammiossa sinua odotellaan jo. Matka kohti henkilökohtaista kaappiasi pukutiloissa ja samasta paikasta löydät HEV pukusi, jonka tehtävä on pitää sinut ja ruumiisi elossa vaarallisten aineiden lähellä. Puku päälle ja pikapikaa kohti testikammiota. Testikammiossa eteesi tyrkätään keltainen kristalli renkailla olevassa koelaitteessa ja hitaasti lykkäät sitä kohti kellertävää sädettä. Kristallin koskettaessa sädettä tapahtuu kaikkien pelkäämä komplikaatio ja laite alkaa hajoilemaan ympäriltäsi, viimeiset sanat mitä kuulet on käsky sinun häipyä testikammiosta ja liukkaasti. Valitettavasti vain et ehdi paikalta pois ajoissa...


Uutta uutta UUTTA!

Jo matkalla kohti testikammiota huomasin asian jos toisen kyseisestä pelistä, nimittäin muut rohvessorit jotka kävelevät käytävällä vastaan valkoisissa takeissaan morjenstavat Gordonille ja keskustelevat keskenään erinäisistä tapahtumista. Pelin varsinaisesti alettua koko hupi vasta sai siivet ja elämäni senhetkinen huipputarina ja seikkailu saivat alkunsa. Olipa mukana minulle myös uusi pelimekaniikkaani mullistanut keksintö, hiirellä tähtääminen. Ennen Half-Lifea olin pelannut vain pelkän näppäimistön avulla ja tämä uusi innovaatio räjäytti pääni täydellisesti. Paluuta pelkkään näppäimistöön ei enää ollut. Pelin näppäimet jäivät myös pysyvästi päähäni ja nykyäänkin fps pelejä pelatessani säädän ne napit aina samoille kohdille jos vain se on mahdollista.


Visuaalisuutta sanoi ohjaaja.

Pelin enginenä toimi paranneltu versio Quake II enginestä ja voi pojat se oli makean näköistä menoa uudella pc:lläni. Oli pimeyttä ja kirkkautta ja kaikkea silmäkarkkia siltä väliltä. Aseet olivat tarkan näköisiä ja ne näyttivät myös siltä että niitä oikeasti voi käyttää. Äänet olivat miehekkäät, pyssyset paukkuivat ja kuului korinaa ja kranaattien pauketta kun oikein riehui. Kokoajan taustalla pauhaavaa taustamusiikkia ei ollut, musiikin alkaessa soida tiesit että joko jotain todella todella paskamaista tapahtuu tai sait suoritettua jotain joka vie peliä eteenpäin. Vartijoiden ja professorien modelit valitettavasti näyttivät aika samanlaisilta ja tuntui että pelin edetessä Black Mesalla oli töissä saman perheen jäseniä ja kaksoisveljiä. Samoin äänet olivat aivan samanlaiset hahmoilla, tämä latisti hieman, mutta harvoinpa noita hahmoja kohtasi elossa tässä pelissä. Nyttemmin mietittynä en muista yhtään naishahmoa joka olisi tullut vastaan, elävänä tai kuolleena. Pelin training osuudessa tutoriaalia kyvyistäsi antoi kyllä nainen HEV puvussa, tosin hologrammimuodossa.


Momomomomonsterkill!

Pelin mörköt olivat kohtalaisen uniikkeja ja toivat mieleen todellakin alienit (Eivät niitä alieneja luojan kiitos... olisin kussut alleni.). Pienet headcrabit tulivat tutuiksi heti ensimmäisinä vihollisina ja voi pojat niitä riitti vaivaan asti. Nämä hyppivät pienet ihmeellisesti ääntelevät otukset saivat tuskin mitään aikaiseksi mutta viisi tai kuusi niitä repi suojat ja puvun liiankin helposti rikki ja sai hengen karkaamaan kehosta. Kaikenlisäksi ne pirut olivat vielä helvetin hitaita kävelemään mutta hypätessään julmetun nopeita ja niitä riitti jokaisessa pimeässä paikassa tai tuuletuskanavassa. Xenin elämä oli ilmeisen raakaa, jonka takia rotujen välinen nokkimisjärjestys oli selvä, isot hallitsevat pieniä ja osa otuksista toimi isompien orjina. Myös harmittoman oloiset monisilmäiset ”koirat” saivat tuhoa aikaan lataamalla jonkinsortin sähköshokkia vieressä ihmeellisesti äännellen. Olipa mukana myös pari kolme suurempaakin mälliä joista paria piti vähän jallitella että niiden maihinsaaminen olisi helpompaa. Myös ihmiset joita tuli aika ajoin vastaan, saivat minut hieman panikoimaan.


Juonittelua James, juonittelua.

Mitä pelin juoneen/tarinaan tulee siitä sen enempiä sanomatta se koukutti minut totaaliseen heti pelin alkumetreillä. Tahdoin obsessionomaisesti tietää mitä peliä pelaamalla voi kohdata ja miten juoni etenee. Täytyy sanoa etten pettynyt missään vaiheessa, juoni oli yksinkertaisesti mainio. Pituutta juonella ja pelillä riitti kohtalaisesti mielestäni fps peliin. Ainahan kaikki voisi pidempääkin olla, mutta olin täysin tyytyväinen siihen mitä sain. Kovasti miettiessäni taisin läpäistä pelin kahden reippaan peli-illan aikana, eli noin 10 tunnissa.


Mitä jäi käteen?

Pelimaailmalle jäi paljonkin käteen, uusi ”standardi” fps pelien laatuun esimerkiksi. Normaali aivoton juokse käytävää nappi pohjassa kunnes panokset loppuvat ei enää käynytkään päinsä kun oli päässyt Half-Lifea koittamaan. Eeppisyys tuli jäädäkseen standardiksi. Itselleni jäi käteen hyvän mielen lisäksi rakkaita muistoja ja elämyksiä, joita mielestäni pelaamisen kuuluu pitää sisällään oikeanlaisilla peleillä. Samaa kokee elokuvista tai kirjojen lukemisesta. Pari lisäosaakin ilmestyi jotka toivat hieman lisää pelattavaa ja eri näkökulmia peliin. Opposing Force ja Blue Shift ovat nuo lisäosat nimeltään. Samoin Half-Life 2 julkaistiin vuonna 2004 ja siihenkin on lisäpelattavaa ehtinyt jo tulemaan mukavasti. Tämä on kuitenkin toinen tarina.

1 kommentti:

Lord Noutaja kirjoitti...

Mies ja hattu. Eikun sorkkarauta.

Half-life oli melkonen paukku kun se silloin joskus ilmesty koneellen. Välillä juostiin tai riiputtiin lonkerossa jännäkakka lahkeessa, kranaatit tosiaan räjähtivät eikä mitään nossahtaneet ja magnumi kiilsi. Ja helvetti vieköön, panssaripisteillä oli vaikutusta! Se oli hienoa se.