lauantai 25. lokakuuta 2008

Half-Life - Muistelo


”Puoliintumisaika (engl. Half-Life) on aika, jonka kuluttua puolet radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi. Biokemiassa puoliintumisajaksi nimitetään aikaa, jonka kuluessa puolet aineen molekyyleistä on hajonnut elimistössä.” - http://fi.wikipedia.org/wiki/Puoliintumisaika

Tälläkertaa havisemme historian tuulien vietävänä vuoteen 1998. Tuona armon vuonna allekirjoittanut sai hienon uuden Pc koneen ja samana vuonna ilmestyi Valve Softwaren tekemä, maailmanlaajuisesti ~ 8 miljoonaa kappaletta myynyt Half-Life. Tässä kokemuksia ja tunteita joita peli herätti minussa. Tämä kyseinen peli on minulle erityisen rakas vieläkin ja pelaan sitä todella mielelläni vaikka tiedän sen täysin ulkoa. Samanlaista efektiä olen kokenut mm. Doom pelien ja Fallouttien kanssa. Fallout 3 is near so near....


Not so Free Man


Gordon Freeman tai sorkkarauta tuskin kaipaavat sen suurempia esittelyjä, tässä kuitenkin alku pähkinänkuoressa. Peli alkaa siis Gordon Freeman nimisen tiedemiehen silmien takaa, olet pienessä junantyylisessä kuljetuskopissa matkalla kohti työpaikkaasi, myöhässä tietenkin. Naisen ääni löpisee ja höpisee ties mitä mainosta ja ylistystä työpaikkasi Black Mesan puolesta ja saat ihailla ympäristöäsi vapaasti. Kohtalaisen pitän matkan kuljettuaan vaunu pysähtyy ja vartija on sinua vastassa tervehtimässä ja muistuttamassa myöhässä olemisesta. Ovi auki ja kohti vastaanottopöytää jossa toinen tuskastunut vartija ilmoittaa että sinulle olisi kasa viestejäkin mutta koneet ja kaikki on juntturassa, joten niitä ei juuri tähän hätään löydykkään. Saat myös muistutuksen että testikammiossa sinua odotellaan jo. Matka kohti henkilökohtaista kaappiasi pukutiloissa ja samasta paikasta löydät HEV pukusi, jonka tehtävä on pitää sinut ja ruumiisi elossa vaarallisten aineiden lähellä. Puku päälle ja pikapikaa kohti testikammiota. Testikammiossa eteesi tyrkätään keltainen kristalli renkailla olevassa koelaitteessa ja hitaasti lykkäät sitä kohti kellertävää sädettä. Kristallin koskettaessa sädettä tapahtuu kaikkien pelkäämä komplikaatio ja laite alkaa hajoilemaan ympäriltäsi, viimeiset sanat mitä kuulet on käsky sinun häipyä testikammiosta ja liukkaasti. Valitettavasti vain et ehdi paikalta pois ajoissa...


Uutta uutta UUTTA!

Jo matkalla kohti testikammiota huomasin asian jos toisen kyseisestä pelistä, nimittäin muut rohvessorit jotka kävelevät käytävällä vastaan valkoisissa takeissaan morjenstavat Gordonille ja keskustelevat keskenään erinäisistä tapahtumista. Pelin varsinaisesti alettua koko hupi vasta sai siivet ja elämäni senhetkinen huipputarina ja seikkailu saivat alkunsa. Olipa mukana minulle myös uusi pelimekaniikkaani mullistanut keksintö, hiirellä tähtääminen. Ennen Half-Lifea olin pelannut vain pelkän näppäimistön avulla ja tämä uusi innovaatio räjäytti pääni täydellisesti. Paluuta pelkkään näppäimistöön ei enää ollut. Pelin näppäimet jäivät myös pysyvästi päähäni ja nykyäänkin fps pelejä pelatessani säädän ne napit aina samoille kohdille jos vain se on mahdollista.


Visuaalisuutta sanoi ohjaaja.

Pelin enginenä toimi paranneltu versio Quake II enginestä ja voi pojat se oli makean näköistä menoa uudella pc:lläni. Oli pimeyttä ja kirkkautta ja kaikkea silmäkarkkia siltä väliltä. Aseet olivat tarkan näköisiä ja ne näyttivät myös siltä että niitä oikeasti voi käyttää. Äänet olivat miehekkäät, pyssyset paukkuivat ja kuului korinaa ja kranaattien pauketta kun oikein riehui. Kokoajan taustalla pauhaavaa taustamusiikkia ei ollut, musiikin alkaessa soida tiesit että joko jotain todella todella paskamaista tapahtuu tai sait suoritettua jotain joka vie peliä eteenpäin. Vartijoiden ja professorien modelit valitettavasti näyttivät aika samanlaisilta ja tuntui että pelin edetessä Black Mesalla oli töissä saman perheen jäseniä ja kaksoisveljiä. Samoin äänet olivat aivan samanlaiset hahmoilla, tämä latisti hieman, mutta harvoinpa noita hahmoja kohtasi elossa tässä pelissä. Nyttemmin mietittynä en muista yhtään naishahmoa joka olisi tullut vastaan, elävänä tai kuolleena. Pelin training osuudessa tutoriaalia kyvyistäsi antoi kyllä nainen HEV puvussa, tosin hologrammimuodossa.


Momomomomonsterkill!

Pelin mörköt olivat kohtalaisen uniikkeja ja toivat mieleen todellakin alienit (Eivät niitä alieneja luojan kiitos... olisin kussut alleni.). Pienet headcrabit tulivat tutuiksi heti ensimmäisinä vihollisina ja voi pojat niitä riitti vaivaan asti. Nämä hyppivät pienet ihmeellisesti ääntelevät otukset saivat tuskin mitään aikaiseksi mutta viisi tai kuusi niitä repi suojat ja puvun liiankin helposti rikki ja sai hengen karkaamaan kehosta. Kaikenlisäksi ne pirut olivat vielä helvetin hitaita kävelemään mutta hypätessään julmetun nopeita ja niitä riitti jokaisessa pimeässä paikassa tai tuuletuskanavassa. Xenin elämä oli ilmeisen raakaa, jonka takia rotujen välinen nokkimisjärjestys oli selvä, isot hallitsevat pieniä ja osa otuksista toimi isompien orjina. Myös harmittoman oloiset monisilmäiset ”koirat” saivat tuhoa aikaan lataamalla jonkinsortin sähköshokkia vieressä ihmeellisesti äännellen. Olipa mukana myös pari kolme suurempaakin mälliä joista paria piti vähän jallitella että niiden maihinsaaminen olisi helpompaa. Myös ihmiset joita tuli aika ajoin vastaan, saivat minut hieman panikoimaan.


Juonittelua James, juonittelua.

Mitä pelin juoneen/tarinaan tulee siitä sen enempiä sanomatta se koukutti minut totaaliseen heti pelin alkumetreillä. Tahdoin obsessionomaisesti tietää mitä peliä pelaamalla voi kohdata ja miten juoni etenee. Täytyy sanoa etten pettynyt missään vaiheessa, juoni oli yksinkertaisesti mainio. Pituutta juonella ja pelillä riitti kohtalaisesti mielestäni fps peliin. Ainahan kaikki voisi pidempääkin olla, mutta olin täysin tyytyväinen siihen mitä sain. Kovasti miettiessäni taisin läpäistä pelin kahden reippaan peli-illan aikana, eli noin 10 tunnissa.


Mitä jäi käteen?

Pelimaailmalle jäi paljonkin käteen, uusi ”standardi” fps pelien laatuun esimerkiksi. Normaali aivoton juokse käytävää nappi pohjassa kunnes panokset loppuvat ei enää käynytkään päinsä kun oli päässyt Half-Lifea koittamaan. Eeppisyys tuli jäädäkseen standardiksi. Itselleni jäi käteen hyvän mielen lisäksi rakkaita muistoja ja elämyksiä, joita mielestäni pelaamisen kuuluu pitää sisällään oikeanlaisilla peleillä. Samaa kokee elokuvista tai kirjojen lukemisesta. Pari lisäosaakin ilmestyi jotka toivat hieman lisää pelattavaa ja eri näkökulmia peliin. Opposing Force ja Blue Shift ovat nuo lisäosat nimeltään. Samoin Half-Life 2 julkaistiin vuonna 2004 ja siihenkin on lisäpelattavaa ehtinyt jo tulemaan mukavasti. Tämä on kuitenkin toinen tarina.

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Jonkinmoinen pakina - Pelien turhuudet ja huonot asiat - Ininä - Vinkuminen

Pelimaailassa ja peleissä on yleensä useita asioita joista pidän. Enhän muuten niitä tietenkään pelaisi aktiivisesti. Tälläkertaa keskityn kuitenkin peleissä asioihin joista en pidä. Tämä on minun paskalistani, mitä en haluaisi nähdä missään pelissä tapahtuvan.

Typerimmät ääninäyttelyt ikinä.

Miksi pitää pistää peliin ääniraidat tekstin sijaan jossei sitä viitsitä tehdä kunnolla. Kaksi ihmistä vääntää väkisin viidenkymmenen ihmisen edestä ääniä jotka kuulostavat toinen toisiaan surkeimmilta. Pahinta on jos pelissä joutuu olemaan vuorovaikutuksessa näiden hahmojen kanssa kokoajan ja saat osan näistä ”erinomaisista” hahmoista myös mukaasi säheltämään tappelussa. Myös se ettei 1000 erilaista ääninäyttelijää voi pelastaa oikeasti paskaa dialogia ja huonoa ääninäyttelyä.

Tekoäly.

Oivoi sen tähden. Voi voi kun taas se perkeleen apulainen juoksi suoraan päätä miinaan. Minne se nyt menee? EI SINNE SIELLÄ ON.....tai no ei mitään lataan pelin kuitenkin kohta TAAS kerran. Tai tapaukset joissa kaverisi jää paikalleen tai ei pääsekkään jostain kiipeämään mistä sinä pääset. Saatika asiana erikseen saatto ja suojelutehtävät. Voi elämä.

Bloom ja sen monet eri kasvot.

Kas uusi ominaisuus, mikähän tämä bloom on. AAAAAA M IKSI KAIKKI ON RUSKEAA JA HARMAATA JA SUMUISTA KESKELLÄ HUONETTA. Onhan se hieno lisä oikeassa määrässä lisättynä mutta huhheijaa, rajansa kaikella.

Välivideot ja demopätkät.

Kas kas tämä näyttää pitkältä videolta. PAHUS! Puhelin soi ja video on kesken ja voi paskanvittu, täytyykö minun nyt sitten tappaa tuo pomo uudestaan vai saako tässä pausen, mikähän nappi se olisi hmm....... tuo näköjään skippasi koko videon, no ei voi mitään ei siinä kai NIIN tärkeää tietoa ollutkaan. Toinen tapaus on videot joissa saa pausen kyllä muttei niitä voi skipata jos kuolet keskellä pomotaistelua. Katsot uudestaan ja uudestaan sitä samaa videota josset hiffaa tai olet epäonnistuja kuten minä videopeleissä ja kuolet kokoajan.

Välivideot joissa on jotain aktiviteettia pelaajan näkökannasta katsottuna.

Esimerkkinä Resident Evil 4 pelin välivideot. Miksi haluaisin olla jännittynyt koko videon ajan että milloin pitää painaa mitäkin nappia että videolla hahmo väistää esim veistä tai osaa torjua potkun tai lyönnin? NO EI MINKÄÄN VITUN TAKIA PITÄISI OLLA JÄNNITTYNYT VAAN KESKITTYÄ SEN VIDEON KATSOMISEEN.

Savepaikat, niiden oleminen tai olemattomuus.

Kas olen pelannut 1,5h peliä tallentamatta koska ei ole tullut savepaikkaa vastaan. Mitähän täällä huoneessa on, toivottavasti savepaikka? EII VITTU MIKÄ MÖRKÖ KUOLIN JA EIKUN UUDESTAAN TAAS KERRAN. Toinen esimerkki on pelit jotka tallentavat itsekseen pisin peliä kokoajan, jolloin mitään haastetta ei pääse edes vahingossakaan syntymään.

Yksinkertaisesti järkyttävän vaikeat tehtävät ja haasteet peleissä.

Toki haasteet ovat mukavia, samoin myös että peliä itseään pelaamalla kokee sen haastavaksi ja mielekkääksi. Täytyykö silti laittaa vaikeustasot joihinkin tehtäviin niin että pitää muistaa vihollisten paikat ulkoa ja kohdat joihin pitää vaikka ampua että ne saa pois päiviltä. Jauhat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes tuntuu kuin olisit kärsinyt läpi helvetin. Hetkisen päästä se vitun peli lyö heti samanmoisen uuden nenäsi eteen. Ei palkitse, me ollaan pojat hävitty tää peli.

Itseään toistavat pelit ja pelit joissa ei yksinkertaisesti ole mitään.

Hakkaat samanlaisia kenttiä jotka ovat täynnä samanlaisia vihuja pisin ja poikin kunnes saat loppudemon aikaiseksi. Elämäsi lyheni noin vuodella ja palkkioksi sait... et mitään. Rahaakin hukkui tähän peliin yli 60 euroa ja voi persereikä. Voisinpa siivota pesuhuoneen ja järjestellä autotallin työkalut paikoilleen.

Maailman huonoimmat pelien loput ja loppudemot.

Kyllä kyllä KYLLÄ! Vihdoinkin saan tietää ketä tämän kaiken takana oli oikeasti! Ja nyt se tulee ja se...tulee ja se menikin jo.... OLIKO SE TÄSSÄ?! 45H ja se oli tässä?! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA VITTU SAATANA MÄ KUOLEN! Ei kaipaa perusteluja.

Järkyttävä ensihype ja kauhea lietsominen.

Nyt tulee niin hienoa uutta tiimityöskentelyä. Tulee niin maan perkeleellisen mahtavaa fps peliä ettei ole rajaakaan. Tämä on yksinkertaisesti maaaaaaaaaaaailman paras peli KOSKAAN. Juokset kotiin peliliikkeestä peli kädessäsi ja lykkäät sen sisään niin suuressa innostuksessa että kastelet housusi viidesti jo pelin tiimien logojen vilkkuessa ruudulla. Pelaat peliä 10 tuntia aivot offline tilassa ja tajuat että, ei saatana mitä paskaa. Tässäkö tämä oli? Toistaa itseään ja pätkii ja kaatuilee kuin jalaton kana. Peli katoaa pelikonsolista tai dvd asemasta eikä löydä takaisin sinne koskaan enää. Kaikenlisäksi koskaan et opi tätä välttämään, joka helvetin kerta lankeat samaan kuoppaan ja se sama paska toistuu ja toistuu kunnes oikeasti hyvä peli joka on hypensä arvoinen tulee vastaan ja pelastaa päiväsi, viikkosi, kuukautesi. Eihän Fallout 3 VOI olla huono peli? Eihän? Se on kuitenkin Fallout!

Pelien jatkuva bugaaminen ja toimimattomuus, patsien lupailu ja toivon herättely.

Pelit jotka ilmestyessään ovat aikamoisia raakileita. Ruudunpäivitys pätkii, peli kaatuilee, laahaa perässä, tekee syntiä, ajaa kolareita ja vinkuu kuin kuiva ankka suossa. Foorumit täyttyvät kiukkuisista pelaajista, eikä suotta. Tekijät lupaavat hoitaa patsin peliin, jota odotetaan viikko, kaksi. Lisää vinkumista foorumeilla ja pelintekijät sanovat että patsi tulee ihan näinä päivinä. Sen sijaan että tuo lupaus pitäisi, patsia ei näy koskaan. Ja pelin pelaaminen on kuin rakastelisi haisunäätää perseeseen. Se haisee ja se on todella epämiellyttävää (ja ei en tiedä onko se, epäilen vahvasti kyllä että on). Ottakaa vaikka lisäaikaa ja siirtäkää julkaisua jos se on mahdollista, viimeistelkää se peli ja tuokaa se markkinoille. Tiedän että se on kallista ja maksaa mutta uskokaa pois, pelaajat osaavat arvostaa tätä.

Jokavuotiset 2xxx versiot peleistä.

Hei EA! Kuis panee? No mutta vakavasti, pitääko joka vuosi parantaa grafiikkaa hiukan ja tuoda joku uusi ominaisuus markkinoille ja myydä sitä uutena pelinä. Tai tehdä rosteripäivitys NHL peliin ja lisätä siihen mahdollisuuden säätää lavan käyryyttä ja tehdä musta silmä pelaajalle ja markkinoida sitä uutena pelinä. SE ON VAIN PÄIVITYS VIIMEVUODEN PELIIN JOKA MAKSAA PELIN VERRAN. Ottakaa aikaa vaikka kaksi vuotta ja tehkää ja ideoikaa sitä peliä ja sitten tuokaa se ulos hienona UUTENA pelinä. Saatana. Fight Night Round 4 odotellessa, ja toivon ollessa keskitasoa korkeammalla.

Huonot kontrollit ja kaikki kusee taas.

Pelatkaa Gamecubelle tullutta Star Wars Bounty Hunter peliä, tiedätte mitä tarkoitan. Tattia millin liikuttamalla pelihahmo kääntyy viisi kertaa ympäri. Kamerakulmat ovat HIRVEITÄ, hypyt ja kaikki kusevat aika kohtalaisen instant. Jne jne, edes jaksa alkaa luettelemaan tätä kaikkea. Lisätään päälle paska kenttäsuunnittelu ja kusinen kakku on valmis.


Tässä siis muutamia asioita jotka ärsyttävät tai ovat ärsyttäneet minua pelivuosieni ajan. Ehkä sinua ärsyttävät muut asiat, tai ehkä koet että olet kanssani samaa mieltä. Toki listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin mutta tuossa isoin osa niistä suurimmista ja kriittisimmistä asioista jotka minua eivät miellytä.

Reiveni out.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Jonkinmoinen pakina - Next-gen - Mölinää ja apinointia

On ensimmäisen pakinani aika. Tai miksi kukakin tätä tahtoo nimittää. Aiheena yllättäen ei ole peliväkivalta (sori pojat), vaan käsite next-gen. Tämä käsite on tullut esiin lueskellessani enemmän ja enemmän internetin laajaa sisältöä videopelien maailmasta. Suurinpiirtein tuo termi ilmeisesti tarkoittaa sitä että nyt on ns. next-gen konsolien aika, eli pelimaailmassa pitäisi olla suurta ja ihmeellistä tapahtumaa. On tehokkaita ja huipputeknologiaa sisältäviä konsoleita, HD resoluutiota ja peleihin pitäisi olla myöskin järkyttävät määrät sisältöä ja pelaajalle tärkeää vapautta. Minua henkilökohtaisesti kummastuttaa tuo asenne mihin olen kovinkin monessa paikassa törmännyt lukiessani pelikuvien kommentteja tai peliarvosteluja. Tämä asenne voidaan tiivistää lauseeseen, ”Onpa rumaa grafiikkaa, ei näytä yhtään next-gen peliltä!”.

Miltä next-gen pelin pitäisi näyttää? Mitä sen pitäisi pitää sisällään? Minne ovat kadonneet kommentit siitä miten hauskaa tai liikuttavaa tai mitä vain on kyseisen pelin pelaaminen? Minne on kadonneet sen pelaamisen pääkonseptit, vai ovatko minun peliarvoni olleet aina väärässä? Älkääkä käsittäkö minua väärin, grafiikka on pelille tottakai tärkeää. On hienoa katsoa visuaalista peliä, mutta se on täysin eri asia onko sitä mukava pelata enää jos pelissä ei ole sisältöä nimeksikään. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon etten todellakaan väitä että nykypelit tai menneet pelit olisivat olleet sisällöttömiä. Joissakin peleissä on vain hienot kuoret ja sisältö on ollut mädäntynyt, koska kuoriin panostettiin liikaa. Tässä koittaessani muistella olenko koskaan törmännyt peliin, jossa grafiikka olisi ollut pelin pelaamisen esteenä. Mieleeni ei juuri nyt tule yhtään sellaista peliä. Tämä on tietenkin jokaisen yksilön oma mielipide ja makuasia.

Termi next-gen sisältää myös käsitteet, joukkue/ryhmäpelaaminen ja verkkopelaaminen. Itse henkilökohtaisesti pidän yhteistyötä vaativista peleistä. Niiden kanssa voi vietää laadukasta aikaa ystäviensä seurassa tai vaikkapa perheen kesken jos perheestä löytyy pelaajia. En koskaan ole syttynyt kovin siihen ideaan että ottelisin ystäviäni vastaan pelissä, saatika missään muussakaan asiassa. Joillekin tämä tietysti sopii ja se on hyvä niin, onneksi minun ei tarvitse olla siinä mukana mitenkään. Internetissä pelaamisesta sen verran etten ole oikein koskaan siihenkään saanut vaadittavaa kipinää. Kyllä olen pelannut World of Warcraftia melkein vuoden, kunnes aivoni sanoivat ei sille ja se kuoli se peli minulle. Nettipelaaminen sopii joillekin, joillekin ei. Allekirjoittanut on itse sen verta vanhanaikaista pelaajatyyppiä että haluaa nauttia peleistään pimeässä huoneessa yksin limsatuopin kera.

Ja ehei, en minä vihaa next-geniä saatika sen pelejä. Rakastan Playstation 3 konsolia, samoin sen kilpailijoita Wiitä ja Xbox 360. Ne ovat hienoja laitteita ja niille kaikille on hienoja pelejä tullut ja tulee kokoajan lisää. Enkä myöskään halveksu näitä ”vanhemman” sukupolven konsoleita yhtään. Sillä omistan ja pelailen niillä vieläkin kohtalaisen aktiivisesti. Ja ostan tarpeeksi hyvän tilaisuuden tullen myös todellisia retrokonsoleita itselleni.

Hiljalleen on alkanut tuntua se tyypillinen ihmisyyden kiro, kun mikään ei tunnu miltään. Aina kaiken pitäisi olla parempaa kun toisen ja jokaisessa pelissä pitäisi olla vähintään eeppisyyttä ja uusia asioita. Olen hieman sitä mieltä että iso osa nykyajan peleistä ovat oikeasti katsottuna järkyttävän hienoja saavutuksia. Budjetit alkavat olemaan elokuvien luokkaa samoin tuotot ja markkinointi ja kaikki muu oheistuotteista alushousuihin. Esimerkkinä hiljattain julkaistu GTA4. Pelin yksityiskohdat ja grafiikka ja äänimaailma on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, lisätään tähän vielä kiinnostavat pelihahmot, hyvä ääninäyttely ja mukavan oloinen juoni ja täydellisyyttä hipova paketti on valmis. Tottakai jotkut tahot löytävät tästä tietysti purnattavaa ja valitettavaa niin väkivallasta kuin pelin huonosta ties mistä.

Pääpointtini on kuitenkin se että ns. Next-gen on tervetullut lisä pelien ja pelaamisen maailmaan ja ties mitä hienoa tulevaisuus tuo tullessaan. Muistakaa kuitenkin pitää se järki päässänne ja ne turhat kitinät mahassanne, kaikki eivät voi miellyttää kaikkia ja me kaikki olemme erilaisia. Tähän kliseeseen on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille (kolmelle?) lukijoille antoisia pelihetkiä next- ja retromaailmassa.

Reiveni out.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Baldur's Gate - Mietteitä ja jonkinmoinen arvostelu.



Omistettu Gary Gygaxille. 27 Heinäkuuta 1938 – 4 Maaliskuuta 2008

Aloitan tälläkertaa pienellä muistokirjoituksella Herra Gary Gygaxia kunnioittaen, johon myös tämänkertainen pelini liittyy. Tämä kyseinen Herrahan loi Dungeons & Dragons roolipelin toisen mainion herran Dave Arnesonin kanssa. Gary oli myös mukana TSR:n eli Tactical Studies Rules firman luomisessa Don Kayen kanssa. Yleisesti Garya pidetään siis roolipelien pioneerina ja isähahmona. Enempää historiaa tuulettamatta totean vain sen että olen tälle miehelle syvästi kiitollinen monista sadoista ja tuhansista tunneista joita olen viettänyt roolipelien kanssa tietokonemaailmassa. Valitettavasti näistä ns ”lautapeliversioista” minulla ei ole kokemusta mutta enköhän senkin alan valloita jossainvaiheessa elämääni. Tässä siis vuoden 1998 cd hirmu viidellä cd-levyllään ja ikuinen klassikko Baldur's Gate. Olkaa hyvä.

Ja elämäsi tarina alkaa...

Peli sijoittuu tietenkin Forgotten Realmsin maailmaan ja Miekkarannikon seuduille jossa isohko kaupunki nimeltään Baldur's gate sijaitsee. Pelin alussa luot tietty hahmosi oldschool tyyliin kliksuttelemalla strenghtit ja dexterityt jne haluamallasi tavalla ja valitset itsellesi ammatin ja kuvan ja äänen joka miellyttää sinua eniten. Nimi name kenttään ja done nappia painamalla ollaankin jo siinä kaikkein pyhimmässä eli pelissä ja itse seikkailu voi alkaa, voi pojat mitä kaikkea se tuokaan mukanaan. Iso ja samalla niin pieni Candlekeepin kirjasto on sinun kotisi, ja Gorion niminen mies on isäsi. Jokin kuitenkin painaa lämpimän miehen mieltä ja hän on antanut sinulle rahaa ostaa tarvikkeita Candlekeepin Innistä ja tulla luokseen varustautuneena, olette ilmeisesti lähdössä jonnekin ja päämäärää et tiedä. Epävarmoin askelin kävelet pisin kotiasi ja puhelet sen asukkaille jotka olet tuntenut lapsesta lähtien. Kaikki tuntuvat vaistoavan sen saman, jokin asia on muuttumassa ja se muutos tapahtuu pian.

Pisin Candlekeeppiä on vihreäkaapuisia miehiä, jotka ovat tämän pelin tutorial hahmoja ja opettavat nerokkaan ja toimivan pelimekaniikan puolisalaa ja helposti. Sen jälkeen tarpeeksi pisin paikkoja pyöriessäsi päädyt isäsi puheille ja hän patistaa sinua seuraamaan perässään ja lähdette Candlekeepistä yön pimetessä. Asioilla jotka eivät saa mennä vikaa on tapana juurikin mennä vikaan ja väijytys odottaa edessänne yön pimeydessä. Tumma haarniskoitu hahmo kehottaa Gorionia luovuttamaan äpärän itselleen ja kieltäytymisellä on seuraamuksensa. Gorion vastaa kieltävästi ja käskee sinua juoksemaan karkuun, tottelet paniikissa ja kuulet kuinka isäsi revitään kappaleiksi pakenemisesi hetkellä. Karu ja kylmä aamu kohtaa sinut lohduttomana ja olet yksin isossa maailmassa tietämättä miksi sinua jahdataan.

Ja miltäs se sitten näyttää se iso maailma?

Vastaus kysymykseeni on JÄRKYTTÄVÄN hienolta, olin aivan tainnoksissa nähdessäni maisemia joissa vierailin. Kauniit värikkäät elävän näköiset taustat ja hienonnäköiset pienehköt hahmot tekivät maailmasta elävän oloisen. Lensipä taivaalla vielä lintuja ja näkyi metsässä jäniksiä ja oravia ja muuta elämää, tietty hirviöistä tinkimättä. Yön ja päivän vaihtelut ja sadekin oli saatu mukaan ja ne toivat omaa tunnelmaansa mukanaan. Isometrisestä kuvakulmasta kuvatut hahmot vaihtoivat ulkonäköä kun niiden varusteita vaihtoi joka oli myös hieno lisä peliin. Kaupungit ja kylät olivat elävän näköisiä paikkoja erilaisine hahmoineen jotka vaeltelivat pisin ja poikin ja keskustelipa jotkut hahmot myös keskenäänkin. Taloihin pääsi melkein kaikkiin sisälle, ja niihin jotka olivat lukittuja pääsi myös yllättäen varkaan avulla sisälle. Sisällä oli huonekaluja ja elämää ja saipa joitain laatikoitakin tutkia ja rosvota jos sille päälle sattui.

Minä kuulen ääniä? Isä oletko se sinä?

Pelin äänimaailma oli mielenkiintoinen ja laaja. Parasta mitä olin samanlaisissa peleissä koskaan kuullut tai kokenut. Kaupungeissa vieraillessa kuului taustalla naurua ja kikattelua ja kohinaa ja muita ääniä joita voit kuvitella kuulevasi keskaikaisessa kaupungissa. Luonnossa ja luolastoissa liikkuessa oli tietenkin eläinten äänet ja sateen ja ukkosen ropina ja pauke. Vihollisen ottaessa kriittisen osuman mukava lätsäys ja raajojen ropina sai mielihyvää mielessäni aikaiseksi. Iso osa hahmoista puhui yllätyksekseni ja tekstit siihen päälle vielä, oli hienoa lukea tekstiä ja samalla kuunnella sitä puhetta. Hahmot tuntuivat täten elävämmiltä mitä muissa peleissä olin tottunut. Askeltenkin ääni kuului ja kaikui tietenkin kun liikuttiin luolastossa, myös hahmojen ääni kaikui luolastoissa ja suljetuissa tiloissa. Kaverihahmot jotka roikkuivat mukanasi olivat kohtalaisen mukavan puheliaita ja kyselivät aina aika ajoin asioita sinulta ja keskustelivat myös keskenään asioista.

Se ohjaus tottele ei... kaiketi.

Pelin pelimekaniikan oppi minuuteissa, yksinkertaiset kuvakkeet ja inventaarioruutu tulivat äkkiä tutuiksi ja sen suhteen ei peli aiheuttanut mitään ongelmia. Pieniä puutoksia tietty oli mukana kuten se että nuolia sai vain 20 kappaleen stackeja jotka kuluivat loppuun aika pitkälle parin kolmen taistelun aikana ja aina sai olla ostamassa lisää nuolia hahmojen inventaarioihin ja arrow slotteihin. Samoin inventaariossa tavarn siirtäminen paikasta toiseen täytyi olla rauhallista, hiiren nappia klikkaamalla ja siirtämällä kursoria paikkaan jonne tavaran haluat. Tämä aiheutti välillä pientä hermostuneisuutta ja ärsyyntymistä kun tavara putosikin kesken siirron minne sattui jos olit liian nopea hiirikädestäsi. Samoin vähäinen määrä quick item slotteja oli välillä pienenä esteenä hienolle taistelunaikaiselle pullojen-nauttimiselle.

Hahmojen tekoäly oli pääasiassa hyvää, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä hahmoilla tuntui olevan aivan omat reittivalintansa ja usein tiimin kuolema johtuikin siitä kun omat hahmot seisoivat toistensa edessä esimerkiksi rappusissa. Maagithan ovat tunnetusti kovia armorin ja lähitaistelun ystäviä ja miekkamosarit olivat maagien takana jumissa odottamassa pääsyään vihollisten intiimialueelle. Tämä muodostui kohtuu heti pelin tavaramerkiksi joissain paikoissa ja peliä enemmän pelannut osasi välttää nämä kohdat taitavasti kikkailemalla tai ennen taistelua mystisesti kaverit vaihtoivat muodostelmassa paikkaansa hiiren kursorin säestämänä. Tämän tekoälyongelman lisäksi peli oli vielä viheliäisen haastava joissain kohdissa ja vaati rautaista hermoa päästä se kohta yli mahdollisimman vähin kommelluksin ja kuolemin. Klassista spawnaa monster summoning sauvalla monstereita ruutu täyteen tai hiivi tulipallosauvan kanssa niin lähelle kuin pääset ja pommita hahmon näkemän alueen reunalle tulipalloja minkä ehdit, tuli siis käytettyä muutamaankin otteeseen.

Mutta by a mile suurin kompastuskivi mitä missään pelissä voi koskaan olla on tämän esimerkin tyylinen. Pelissä oli niin paha bugi enne päivitystä ettei sitä välttämättä voinut päästä läpi. Peli pysähtyi 3 chapteriin erään majatalon erääseen hahmoon, jolta sai puhumalla leirin sijainnin selville. Josset osannut puhua tarpeeksi hyvin tai valkannut oikeita vaihtoehtoja niin hahmo hyökkäsi kimppuusi ja et saanut siltä kyseistä tietoa leiristä. Ja arvatenkin ensimmäinen pelikertani tyssäsi juuri tähän kunnes kaverin luona internetistä katsoessani luin päivityksen tuomia uudistuksia ja totesin että se on poika peli alusta. Peli-intoni koki hetkellisen kuoleman jonka kyseinen peli korjasi välittömästi seuraavana päivänä ja pelasin taas sitä kuten hullu. Kuitenkin tälläiset virheet pelissä ovat mielestäni erittäin anteeksiantamattomia mutta valitettavasti nykyään kohtuu yleisiä.

Ja perinnöksi jäi?

Tietenkin lisäosa jonka nimi oli Tales Of The Sword Coast joka nosti level capin levelistä seitsemän leveliin kahdeksan. Toipa se myös uusia alueitakin pari kolme kartalle jotka kuitenkin kohtalaisen äkäiseen sai tutkittua. Ja tietenkin jatko-osan Baldur's Gate II jonka arvostelen täällä myöhemmän ajankohdan siivittämänä. Peli aloitti innovatiivisuudellaan ja toteutuksellaan varsinaisen roolipelibuumin tietokoneille ja pian oli muutama muukin laadukas tekele markkinoilla, eikä tälle buumille ole tänäkään päivänä näkynyt hidastumista. Roolipeliä toisen perään ja hyvä niin, tosin nykyään tarjonta ylittää laadun ja osa peleistä on armotonta kuraa. Joukossa on toki muutamia todellisia helmiä, joista niistäkin myöhemmin blogissani juttua.

Tätä peliä en suosittele ohittamaan, on se sen verran kultainen tapaus ja iso osa historiaakin. Orjallisesti meni kesälomani ja viikonloput kun istua nökötin koneen vieressä ja tutkin Miekkarannikon saloja kuin pieni poika karkkipussia. Loppujenlopuksi peli on aivan mainio vaikka se virheitä sisältääkin, sen anti ylittää ne virheet täysin ja pelin juonikin on mielenkiintoinen. Arvosanoja sanoin etten anna mutta kehun tätä peliä kympin peliksi. Olkoot se puujalkana vaikka pelin hintaan verrattavissa. Tästä pelistä riittäisi kirjoitettavaa ja tohistavaa vaikka 10 sivun verran mutta ajattelin nyt hieman rajoittaa tuota ”eeppisyyttäni” ja pitää tekstin lyhyenä. Samoin Forgotten Realmsista voisi kirjoittaa raamatun paksuisen kirjan ja kertoa sen kymmenellä osalla ja sekään ei riittäisi. Tässä tämä kuitenkin on. Ilmoittakaa jos peliä pelanneet koette jotain isoa puutosta. Tai koette että tarvitsisi olla jotain muutosta tekstiin. Kiitos.